Ensimmäinen viikko Mumbaissa

Heipä hei ja terveisiä täältä Bollywoodin kehdosta!

Ensimmäinen työharjoitteluviikko Ryan Schooleissa Intian Mumbaissa on nyt lopuillaan. Meitä on täällä neljä: Outokummusta minun lisäkseni Emma ja Teo, ja saksalainen vahvistuksemme Pauline. Emma ja Teo opettavat koulussa Maladin kaupunginosassa, ja minä ja Pauline Andherissa.

Emman kanssa saavuimme perille maanantaina aamupäivällä - yhdeksän tuntia myöhemmin kuin oli tarkoitus, koska ensimmäisen lennon kone oli rikki ja meille jouduttiin varaamaan kokonaan uudet lennot. Pääsimme kuin pääsimmekin lopulta Mumbaihin, ja kentällä oli kyyti vastassa kuten oli sovittu. Tuntuu hassulta, kun meillä on aina autokuljetus kouluun ja nähtävyyksille, ja elämme niin suojatusti ja erillään paikallisesta arjesta (paitsi koulussa tietenkin).

Hajumaailma täällä on todellakin erilainen kuin Euroopassa, onneksi kuitenkin kevyempi kuin odotin! Lämpötila vaihtelee 30 asteen molemmin puolin. Me olemme tosin viettäneet suurimman osan ajasta ilmastoidussa koulussa, autossa tai hotellihuoneessa. Huoneen ikkunasta kuuluu iltaisinkin, kuinka autot tööttäilevät ja minareetti laulaa.

Liikenne täällä on runsasta ja äänekästä, ja säännöt ulkomaalaisen näkökulmasta käsittämättömät. Värikkäiksi maalatut rekat, bussit, henkilöautot, riksat ja moottoripyörät täyttävät tiet. Suojateitä en ole nähnyt keskustan ulkopuolella, ja kaistat ja turvavälit ajoteillä ovat häilyvä käsite. Läpi ja ohi mennään sieltä mistä pääsee, ja turha kohteliaisuus on syytä unohtaa. Moottoripyörillä kulkevista vain ajajalla (jos hänelläkään) on kypärä päässä, ja kyytiläisiä voi olla yhdestä jopa kolmeen. Intialaiset naiset sarit päällään istuvat kyydissä kuin naistensatulassa, molemmat jalat samalla puolen pyörää.

Paulinen kanssa pidämme oppitunnit yhdessä, koska se oli koulun toive. Yhteistyö on alkanut sujuvasti, ja molemmille on mielekästä, kun on kaksi päätä ja tuplasti ideoita. Opetamme enimmäkseen tanssia, mutta tarkoitus on myös kertoa lapsille Suomen ja Saksan kulttuurista. Taustamme on nykytanssissa, joten teemme tunneilla sen harjoitteita, mutta saatamme välillä ottaa mausteita myös kansantanssin perusteista.

Ensimmäinen työpäivä oli raskas, Pauline ei ollut vielä saapunut ja pidin tunnit yksin. Intialainen kulttuuri tuntui todella vieraalta. En halunnut loukata ketään, joten yritin aivan liikaa, enkä pystynyt rentoutumaan tai olemaan oma itseni. Eräs opettaja korjasi käteni aamunavauksessa vartalon sivuille, varmasti ihan hyväntahtoisesti, mutta vahvisti vain tunnettani siitä, etten tiedä miten pitäisi olla. Toinen opettaja järkyttyi tunnilla tehdyistä vauhdikkaista jutuista - onhan se laukka-askel nyt aivan riehumista! Toisaalta, enpä ole ikinä Suomessa nähnyt samanlaista riemua lasten kasvoilla yksinkertaisesta laukkaamisesta. Minulle ei myöskään annettu aikataulua tai kerrottu mitä tunneiltani odotetaan - vietiin vain luokasta luokkaan, ja tapasin monta oppilasta ja opettajaa, joista useimpien nimet unohdin saman tien. Suunnittelijaihmiselle tämä oli melkoisen kuluttavaa.

Pikkuhiljaa koti-ikävä on helpottanut, ja uskon, että saamme eurooppalaisen tanssikulttuurimme sopeutettua koulun seinien sisälle. Opettajatkin ehkä luottavat näkemykseemme ja ryhmänhallintataitoihimme enemmän kun meitä on kaksi. Olen kuitenkin opettanut jo kaksi vuotta viikoittain, ja tiedän, että minulla on hyvä tuntuma työhön - silloin kun luokkien opettajat eivät liikaa puutu tunteihin. Ensi viikoksi meille on myös lupailtu aikataulua. Suunnitteleminen onkin ollut vaikeaa, kun emme tiedä minkä ikäisiä opetamme milloinkin. Meitä on myös pyydetty tekemään esitykset jokaiselle luokka-asteelle, joten on välttämätöntä tietää, kuinka paljon harjoitteluaikaa meillä on kunkin ryhmän kanssa.

Eilen pääsimme ensimmäistä kertaa katselemaan nähtävyyksiä. Kohteita olivat Siddhivinayak Temple, Gateway of India, Hanging Gardens ja Mount Mary Church. Välissä söimme lounasta. Minun täytyy kysyä ruokalajin nimi vielä uudestaan, koska unohdin sen jo, mutta se oli todella hyvää! Ruoka täällä on muutenkin ihanaa. Se on vain usein liian tulista, jos ei muista erikseen pyytää miedompaa (ja silloinkin intialaisten käsitys ei-mausteisesta usein poikkeaa aika lailla omastani). Ravintoloissa palvelu on useimmiten hyvin innokasta. Töissä on enemmän ihmisiä kuin tarvitsisi, ja pöytä on siivottu ja lasku tuotu jo ennen kuin ehtii nielaista viimeisen suupalan.

Uskontojen iloinen sekoittaminen on ilmeisesti Mumbaissa yleistä. Suurin osa täällä on hinduja, mutta muslimeja ja kristittyjä on myös. Hindulaisella autokuskillamme roikkui peilistä risti, ja hän selitti innoissaan kuinka käy myös kristillisessä kirkossa. Koulun seinät ovat täynnä lainauksia Raamatusta ja lapset laulavat aamunavauksissa kristillisiä lauluja, vaikka kaikki heistäkään eivät ole kristittyjä. Hinduilla on niin monia jumalia - miksi ei siis uskoa vielä yhteen lisää? Kävimme katolisessa Mount Mary Churchissa. Intialaiset ottivat sielläkin kengät pois jalasta, kuten temppeliin mennessä. Kirkko oli värikäs eikä yhtä arvokkaan näköinen kuin kirkot Euroopassa. Hengellisyyden tapa on täällä kai vain erilainen.

Siddhivinayak-temppeli oli jännittävä kokemus. Se on kuulemma hyvin suosittu, ja se olikin täynnä ihmisiä. Jonolle oli kaiteet kuten huvipuistossa. Suuri ihmismassa pyrki alttarille. Lopulta pääsin sen luo, kiitos intialaisnaisen, joka piti huolta ihmisjoukon vaihtuvuudesta. Ostamani kukat siunattiin nopeasti ja sitten oli seuraavien vuoro. Saimme vielä kuiskata toiveet eläinpatsaan korvaan ja maalata otsaan oranssit bindit. Käynti oli kaukana rauhoittumisesta. Minusta olisi mukava käydä vielä jossain pienemmässä temppelissä, jossa ehtisi oikeasti tunnustella historiaa ja erilaista jumalkulttuuria.

Gateway of Indian luona ja Hanging Gardensissa kohtasimme kummallisen ilmiön. Paikalliset pyysivät jatkuvasti kuvia kanssamme, koska olemme ulkomaalaisia. Aluksi se oli lähinnä huvittavaa, mutta väsyttäväksi se muuttui kun emme saaneet ottaa viittä askeltakaan kun jollakin oli kamera esillä. Alas istuessa ympärille kerääntyi parvi ihmisiä ihmettelemään ja he halusivat vuorotellen istua kanssamme kuvaan. Olo oli kuin eläintarhan eläimellä. Hanging Gardensista lähdimmekin siksi aika nopeasti pois.

Sanottavaa olisi vielä vaikka kuinka, mutta ehkä säästän ne ensi kertaan! Ehkä silloin osaan myös lisätä blogitekstiin kuvia.

Rakkain terveisin,

Rianna

Ps. Intialainen päänheiluttelu on käsittämätöntä! Se voi tarkoittaa kyllä, ei tai en tiedä, tai olla vain kunnioituksenosoitus. Yritä nyt siinä sitten ymmärtää keskustelukumppanin mielipide asiaan.