Matkustelusta ja breikkaamisesta

Muistiinpanoja Lontoo-Pariisi matkasta

Muistiinpanot ovat katkelmia päiväkirjamerkinnöistä. Paikannimet väliotsikoissa tarkoittavat
paikkoja, joissa oli joko jamit tai treenisessio. Merkinnät eivät ole kronologisessa järjestyksessä.

 Bussissa

-maapallo 4,5 bilj.vuotta vanha

-ilmakehä from volcanic gases
-alussa maa oli kuuma > pintakerroksien jäähtyessä kosteus tiivistyi ilmakehässä ja satoi alas > meret
muodostuivat

Olemme bussissa matkalla Pariisiin. Kello on 7.30 ja punatiilinen Lontoo on tässä kaupunginosassa
yllättäen rauhallinen. Taivas on kirkas ja pulut lennähtelevät sitä vasten, kuin se olisi niille
pomppulinna, josta kimpoilla takaisin kadulle. Töihin käveleviä jalkoja ja niiden päällä pönöttäviä
toppatakkeja, vaikka täällä on jo kevät.

Hiphop on vastaus kaupungistumiselle ja kaupunkien rakenteille. Breikkarit ovat kaupunkien rottia.
Elämme tässä yhteiskunnassa, mutta emme sen päällä, kuljettamana vaan sen alla, raoissa, lain ja
laittomuuden välimaastossa. Omalla rytmillämme, jota suurkaupunkien hektisyys ei salli. Se on
mahdollista, sillä kuulumme maanalaiseen verkostoon. Minne ikinä menenkin, aina löytyy joku, joka
tarjoaa yöpaikan, apua tarvittaessa, ruokaa. Joku, jonka kanssa tanssia ja jakaa tämä rytmi.
Verkostoon liittyminen on oikeastaan tosi helppoa. Pitää opetella kansainvälinen tervehdys, joka
menee näin: ensin lyödään kämmenet yhteen sivusuunnassa ja sitten rystyset. Toiseksi, täytyy
himmata tahtia vähän. Jos vain kiitää metrosta toiseen, töihin, kauppaan, kotiin, ei ehdi huomata, että
metrotunnelissa on treenisessio tai kauppakeskuksen nurkassa rinki tulilla.

Stratford Centre

Kaupat ovat sulkeneet ja kodittomat levittävät makuupussinsa seinien vieruksille. Vähän väliä treenit
keskeytyvät, kun joku tulee kysymään tulta tai muuten huumepäissään höpöttämään sekavia. Kaksi
herrasmiestä paiskautuu treenispotin viereen seinää vasten kädet toistensa kurkuissa ja heidän
perässään paikalle juoksee poliiseja. Riitapukarit erotetaan ja talutetaan pois. Tämä on “avarage night” Stratfordin ostoskeskuksessa. En edes halua tietää, minkälaista meno on villeinä iltoina.
Miksi sitten teen tätä? Treenaan tällaisissa mestoissa, kun voisin treenailla vain mukavissa,
turvallisissa ja puhtaissa studioissa.

Koska elämä ei ole vain mukavaa, puhdasta ja turvallista.

On raskasta nähdä niin paljon kodittomuutta, huumeita, alkoholismia, ihmisiä vailla minkäänlaista
suuntaa, koittaen vain jotenkin selviytyä. Joskus haluaisin sulkea silmät ja nähdä vain kauniita ja
voimaannuttavia asioita, mutta en enää pysty siihen.

It feels like everyBODY here are on the edge of their own system and anyone could break down in
any minute, it is just the matter of who can survive the longest. We all know, that each of us could be
in the same situation with this lady. Maybe she just got fired from her job and world slowed down for
a moment, but trains are running fast, lights in the metro tunnel flashing with accelerating tempo…I
promise to wake her up at the right stop. She has a lot of light green eye shadow and she wishes me
God`s blessing. Which one of them, I wonder. Anyway, I take this blessing. Maybe I will need it.

Pariisi, Youpi Jam

Vedän hupun päähän. Tuntuu turvalliselta sulautua varjoihin ja musiikkiin. Liike kehon sisälläni
kasvaa, rinki vetää taas sisäänsä kuin vesi vetää rantahiekkaa mukaansa. Olen piilossa, mutta kaikki
näkevät minut. Olen vahvemmin olemassa kuin sanojen maailmassa.

-supervolcanoes
-magma voi olla jopa >1000 C)
-VEI = volcanic explosivity index (0-8)
-catfish myth
-P and S waves (primary and secondary)

Breikkaaminen on parhaimmillaan kuin sadat pienet bongorummut sisälläni yhdistyisivät valtavaksi
bongotulivuoreksi. Ne kuplivat sisälläni, säteilevät joka puolelle kehoon niin, että se alkaa hytkyä ja
täristä. Mistä tämä energia on peräisin? Onko se samaa energiaa, kuin mitä on pakkautuneena maan
ytimessä? Energiaa, joka kierrättää elämää. Vai onko se sisälläni elävä monni, joka vapauteen
pyrkiessään aiheuttaa kehooni tärinää, niin kuin muinaiset japanilaiset selittivät maanjäristykset.

Stour Place Lontoo

Eilisten jamien jättämä väsymys on tiessään hetkessä, kun dj soittaa lempibiisejäni ja ringeissä on
hyvä energia . Treenisession loppupuolella, kun muut alkavat jo väsähtää, kolme breikkaria NYC:ista
tulee mestoille hullulla meiningillä. Heillä on mustat koko haalarit crew logoineen. Huone täyttyy
heidän energiallaan ja tempaudun mukaan. En muista, koska viimeksi olisin tuntenut oloni niin
vapaaksi.
Olen aina kaikista pinnoista eniten tykännyt betonista ja asfaltista, vaikka ne kovettavat kämmeniin
paksuja känsiä jos niiden päällä breikkaa paljon. Ne antavat mulle oikean fiiliksen ja muistuttavat
siitä, mikä breikissä on erityistä.

Royal Festival Hall, Southbank Centre

Teatterin alimman kerroksen aulassa treenaillessa ajattelen, että ehkä tälläkin hetkellä ylimmässä
kerroksessa jokin nykytanssi kompania harjoittelee esitystään. Tässä ei ole mitään hierarkista, sillä
mitkään hiphop-kulttuurin muodot ( graffiti, breikkaus, dj`ing, rap) eivät ole suunnattu teattereiden
lavoille. Haluan sanoa, että ne ovat silti yhtälailla taidetta kuin kaikki esittävä taide. Siispä pitää
funtsia, mitä on taide.

Taiteen lähtökohtana on taiteilijan halu ilmaista itseään ja tuoda omia sisäisiä maailmojaan näkyviksi.
Ilmentää, että se mitä koemme ja näemme juuri nyt ei ole kaikki mitä meillä on.

Kaikki minkä voi kuvitella todeksi on totta.
- Einar Ilmoni

Batlaamisesta

Menemme treenimestaan ennen jameja ja ajattelen, että vedän chillit treenit, koska edessä on vielä
koko ilta ja yö tanssimista. Ylipäätään ajatus treeneistä ennen jameja on musta outo, mutta niin täällä
kaikki tekevät, joten menemme mukana. Koulurakennuksen iso liikuntasali on täynnä breikkareita.
Olemme ringitelleet jo tunnin ja menen hetkeksi ringin ulkopuolelle haukkaamaan happea, kunnes
eräs ranskalainen breikkari nimeltään Paul tulee haastamaan mut battleen. Kierrosten edetessä tunnen, kuinka syke nousee ja alkaa janottaa, mutta en halua lopettaa ensimmäisenä. Huomaan, että Paul alkaa väsymään myös, mutta hänkään ei aio antaa periksi. Kun musta tuntuu, että tanssimiseni alkaa kärsiä väsymyksestä, menen paiskaamaan kättä ja kiittämään Paulia battlesta. Tekisi mieli juosta vesipullolle, mutta sen sijaan kävelen coolisti, kuin ei tuntuisi missään. Tekisi mieli pomppia Rennyn ja Oton luokse ja hihkua: PAUL HAASTOI MUT, KAI TE NÄITTE? MENIKÖ MULLA HYVIN? Kuitenkin hillitsen itseni ja odotan, kunnes Otto ja Renny ovat sivummalla, jotta pääsen hehkuttamaan heille.

Onhan tässä jotain tosi ekoistista. Tämä puoli breikkikulttuurista on mulle vielä vieraampi ja siksi on
hankalaa suhtautua siihen. Call out- battleissa tarkoituksena on, että joku yksinään haastaa toisen
breikkarin battleen tai crewi haastaa toisen crewin battleen. Kierrosten määrä riippuu osallistujista,
eikä battlessa ole tuomareita eikä voittajia ja häviäjiä. Mulle call out- battle on enemmänkin
keskustelu ja vaihtokauppa. Haastan battleen sellaisia tyyppejä, joita kunnioitan ihmisinä, joiden
kanssa tunnen keskusteluyhteyden ja jotka inspiroivat minua. Olen myös aina tosi otettu, jos joku
haastaa mut tai meidän crewin battleen. Call out battleissa on terveellä tavalla sellainen meininki, että
“ mä oon upee ja säkin oot tosi upee”.
Asia erikseen ovat suuret kilpailut. Niissä näkee paljon ekoistisuutta ja tarvetta näyttää, että on paras.
Musta on kummallista, että yhdestä kolmeen tuomaria voi päättää, kuka voittaa, pääsee jatkoon ja on
paras. Nämä tapahtumat muistuttavat mun mielestä enemmän urheilukilpailuja kuin tanssitapahtumia.
Toisaalta, jokaiselle jotakin. Jos joku nauttii isoista lavoista ja kilpailuhengestä niin tehkööt sitä, mistä tykkää. Mun juttu on pienet hikiset ringit ja yllättävät call out- battlet.


Ira Vuolle