Piracicaba, Brasilia (osa 4)

Tänään käynnistyi Brasilian vaihtoni toisiksi viimeinen viikko ja viimeinen viikkoni Piracicaban kaupungissa, jossa olen asunut. Viimeisen viikkoni tulen vietän Sao Paulossa.

Olen ehtinyt rakastumaan tähän maahan, Brasilian rentoon elämäntapaan ja erityisesti näihin ihmisiin. Kamalan mukavaa jengiä! Sukulaissieluisuutta olen kokenut mm. maan aikakäsityksen kanssa. On ihan normaalia, että ihmiset tulevat vaikkapa tanssitunnille 15-30 min myöhässä. Ja se on ihan ok! Kaikenlaista aina suunnitellaan porukalla, mutta vajaa puolet suunnitelmista näyttää toteutuvan, kun aina jollekkin sattuu jotain yllättävää. Tai asiat vain menevät niin, että oho ei tässä enää taida ehtiä katsomaan leffaa kun ihmiset jäi vaan jutteleen niitä näitä kadulla. Ja sekin on ihan ok! Elämä tuntuu virtaavalta ja rennolta.

Kyllä tämä matka on tuntunut enemmän lomailulta kuin ahkeralta opiskelulta, ehkä juuri sikti, että olen antanut suunnitelmien muuttua. Olen antanut itselleni luvan jäädä juttelemaan kaverin kanssa aamuyöhön asti brasilian politiikasta tai buddhalaisuudesta, vaikka se on myös tarkoittanyt etten ole jaksanut herätä aamulla treenaamaan. Välillä olen antanut itseni jäädä kotiin kirjoittelemaan päiväkirjaa ja ajattelemaan, sen sijaan että olisin mennyt paikalliselle yliopistolle pakertamaan portugalin läksyjäni. Olemisen ilmavuus on tuntunut sekä mukavalta, että ihan välttämättömältä näin valmistumiseni alla. Kokemusten syventäminen ja oman mielenkiintoni tutkiminen ja suuntaaminen tuntuu tärkeämmältä, kuin impulssien ja kokemusten ahmiminen.

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni innostunut tanssin opettamisesta. Pitkään siinä kestikin: ajatus opettamisesta on ollut häiritsevänä mielessä koko opiskeluni ajan, että kai sitä pitäisi ajatella opettamista kun pelkällä tanssimisella ei varmaan tule pärjäämään. Enkä ole silti aiemmin asiasta kiinnostunut. Tämän viikon torstaina olen pitämässä nyt toisen tanssituntini paikallisille kontakti-impro -ihmisille, ja mieli ei tunnu pysähtyvän lainkaan. Olen menettänyt yöuniani sen takia, kun mieli innoissaan pyörittelee erilaisia tehtäviä ja tuntisuunnitelmia ja tunnelmia. Kummallista, mutta aikas mukavaa! Yksikin ilta hujahti vain siihen, että etsin Spotifystä sopivia musiikkeja tukemaan improtehtäviäni. Eli jonkin asteinen pedagoginen herääminen on toistaiseksi ollut tämän matkan kovimpia juttuja. Innostukseni taustalla on osittain tieto siitä, miten huutava pula tanssi-improvisaatiosta Brasiliassa on ja se on motivoinut jakamaan osaamistani täkäläisille.

Olen tietoinen myös siitä, että elän täällä Brasilian mittakaavassa hyvin marginaalisen ihmisryhmän ympärillä. Ystäväni ja kämppikseni ovat taiteellisia ja korkeasti koulutettuja, suomalaisittain alempaa keskiluokkaa, brasilialaisittain rikkaimpaan kymmeneen prosenttiin kuuluvaa jengiä. On siis hyvä kysymys, että missä määrin olen ylipäätään päässyt kokemaan ”oikeaa Brasiliaa”. Ystäväni myös painottavat usein, että Brasilia ei ole monokulttuuri, vaan eri osavaltiot ovat väestöltään, kulttuuriltaan, kuin myös ilmastoltaan ja kasvillisuudeltaan hyvinkin erilaisia. Voinee siis sanoa, että en ole kokenut matkani aikana ”Brasiliaa”, vaan Sao Paulon urbaanin osavaltion.

On ollut vähän häkellyttävää törmätä täällä eurooppalaiseen kolonialismiin, josta toki olen ollut tietoinen, mutta joka ei ole tullut vastaan elävässä elämässä aiemmin. Olen välillä käynyt paikallisen yliopiston kirjastossa lukemassa ja kirjoittelemassa. Siinä ympäristössä en ole törmännyt yhteenkään tummaihoiseen opiskelijaan, joita kuitenkin Piracicaban katukuvassa näkyy. Samoin lähipiirini täällä koostuu lähinnä eurooppalaisten siirtolaisten jälkeläisistä. Piracicabassa on myös jollain tavalla Helsingin Kaapelitehtaaseen rinnastettava, kulttuurikäyttöön kunnostettu vanha tehdasalue. Vanha sokeritehdas on aikoinaan orjatyöllä rakennettu. Viime viikolla tehtaalla järjestettiin afro-brasilialainen kulttuuripäivä, joka oli osa kansallista Black awareness -päivän juhlallisuuksia. Kaunis ja iloinen juhla, mutta näkyi siellä kyyneliäkin muusikoiden silmissä. Sellaista.

Viime viikot olen koittanut keksiä itselleni syitä ja tekosyitä, että mitä tänne voisi tulla tulevaisuudessa tekemään. Matka jatkuu vielä, mutta kaksi kuukautta tuntuu juuri nyt sopivalta ensikohtaamiselta Brasilian kanssa. Kohta voi palata takaisin Suomeen sulattelemaan, opiskelemaan enemmän kieltä ja suunnittelemaan seuraavaa matkaa.

Mikko

Piracicaba, Brasilia (osa 3)

Brasilian vaihtoani on kulunut kohta ensimmäinen kuukausi. Vielä toinen samanmoinen jäljellä. Tämän viikon olen ollut Sao Paulon miljoonakaupungissa, jonne tulin katselemaan kulttuuritarjontaa ja capoeiramahdollisuuksia. Tääläkin voisi viettää toiset pari kuukautta, kun tuntuu niin isolta paikalta. Osa vierailustani kaupungissa meni källä kertaa vähän ohi, kun pari päivää makasin vain kämpillä ruokamyrkytyksen kourussa. Kamalasti en siis päässytkään treenaamaan, mutta olen sitten panostanut enemmän taiteen katseluun. Ja Netflixiin sillon, kun ei kotoa päässyt lähtemään mihinkään.

Edellisen kirjoittelun jälkeen Piracicaba on taas alkanut tuntua ihan hyvältä paikalta. Paikka on alkanut avautua paremmin, kun olen tutustunut enemmän ihmisiin. Muutaman viikon esimerkiksi olen käynyt aamuisilla tai chi- tunneilla, mikä on ollut jotenkin ihmeellistä. Meidän opettajana on jo eläköitynyt vanha pappa, joka on tehnyt tai chitä reilun 30 vuotta. Pappa asuu talossa, joka voisi hyvin olla peräisin Henkien kätkemä- elokuvasta - maagisen kaunis ja vanha kuin mikä. Talon takapihan puutarhassa vaeltaa iso kilpikonna, ylös ja alas kiviportaita. Se koluaa yötä päivää talon kaikkia koloja koskaan pysähtymättä. Keskellä puutarhaa, jossa tunnit aina pidetään, on valtava mangopuu - siis aivan jättimäinen – josta putoaa päivittäin kymmenittäin kypsiä mangoja. Puutarhan perällä on papan oma kappeli, jonne papan vaimo on maalannut upeita ikoneja. Pappa onkin melkoinen mystikko, ja tai chi tunneista puolet meneekin usein siihen, kun pappa intoutuu puhumaan maailmankaikkeuden salaisuuksista. Tämä tanssiva teologi ei voisi olla enemmän mielissään.

On ollut vähän kummallista aikaa. Koko ajan tapahtuu jotain uutta ja kivaa, mutta nyt kun niitä koetan avata tekstiksi, niin ei tule paljoa mieleen. Suurin osa on jotain arkisen pientä: uusien ruokien maistelua, kummallisia keskusteluja uusien tuttavuuksien kanssa vaikkapa Tinder-kulttuurin eroista eri maissa, pieniä läpimurtoja portugalin kielen kanssa mm. Uber -kuskien kanssa keskustellessa, huomioita oman kehoni reagoinnista ilmastoon ja uuteen treenirutiiniin. Ja niin edelleen. Toissaviikolla rakastuin selkärankaani ja ainakin toistaiseksi rakkaussuhde on jatkunut tasaisena, mutta palavana. Sekin tuntuu pieneltä ja isolta asilta yhtäaikaa, kun löytyy uusia asioita kehosta.

Loppuun huomioita Brasilian nykytaiteen kentästä.

• Niin kuvataiteet kuin nykytanssi näyttäisivät olevan usein hyvin vahvasti poliittisesti kantaaottavaa. Poliittiselta väriltään tummanpunaista.
• Vagina näyttää olevan pop niin täällä kuin Suomessakin.
• Kolmen nykytanssiteoksen perusteella liikekieli täällä näyttää olevan perus nykäriä ilman meikäläistä liikkeen pehmeyttä. Välillä näyttää aika töyssyiseltä. Capoeira näkyy varsinkin miestanssijoiden kehoissa. Esityksissä on näkynyt myös paljon kontakti-impron liikkeitä.
• Tunteen palo ja tuliset mielipiteet näyttävät olevan taiteen kantavia voimia.

Mikko

B A L T I A !

Moi!!!

Kirjottelen teille Liettuasta tai ehkä jo Latviasta. En tunnista, että missä maassa just nyt mennään mutta suunta on koti-Riikaa kohti!

Kolme viikkoa sitten astuin Riikan maalle elämäni ensimmäistä kertaa. Vähän pelotti tämän maan ihmiset ja kulttuuri, sillä olin kuullut näistä paljon ikäviä puheita, mutta ehdottomasti avoimin mielin ja innolla hyppäsin tähän hassuun latvialaiseen arkeen.

Nyt kun olen oppinut tämän kaupungin kartan ja tahdin ja ihmisistä pari muutakin asiaa kuin pelkät nimet, niin olen tullut seuraaviin tutkimustuloksiin:

1.     Riikassa bussikuskit ja kauppatädit eivät puhu, mutta kaikki muut kyllä hyvin paljon ja hymyilevästi. Vilnassa bussikuskit ja kauppatädit taas huutavat, varsinkin jos vaihdat bussissa paikkaa tai tiputat kaupassa lasipurkin lattialle.

2.     Paras kahvila on koulumme viereinen Terapija. Suosittelen listalta varsinkin kikhernewrappia ja itsetehtyä snickersiä.

3.     Koulussamme ei ole tilaa improvisaatiolle kuin kerran viikossa 1,5h ajan. Melkeinpä kaikki muu liike on opettajan valmistamaa setattua materiaalia. Vähän surullista, sillä improvisaatio selvästi kiehtoo monia koulumme tanssijoita.

4.     Meidän houstimme on erittäin todella kovin hyvä tyyppi. Olemme joutuneet muutamaan kertaan ottamaan häneen yhteyttä mm. aiheista: ”Asuntoon tulee pelkästään tulikuumaa vettä.” ja ”Asuntoon ei tule lainkaan vettä.” ja hän on joka kerta hoitanut asiat hyvin hienosti.

5.     Pidän kaupunkina enemmän Vilnasta, kuin Riikasta. Lähdimme Maijun kanssa pitkälle viikonloppulomalle Vilnaan ja totisesti rakastuimme. Pieni kaupunki pullollaan vegeruokaa ja taidetta! Siellä näkemämme tanssiteoskin iski positiiviseen tapaan lujemmin kuin Riikassa näkemämme koulukavereidemme sanojen mukaan ”Latvian nykytanssin kärkinimen” teos.

6.     Olemme Maijun kanssa yhtä mieltä siitä, että kuitenkin Riikan vanhakaupunki on kauniimpi kuin Vilnan.

7.     Sytyn äärettömän paljon enemmän tanssin opettamisesta, kun saan tehdä sitä tanssia opiskelevien kuin harrastavien ihmisten parissa. Tuurasimme koulumme nykytanssiopettajaa viikon verran, ja pidimme nykytanssia, improvisaatiota ja kehonhuoltoa sekä ensimmäisen että toisen vuoden opiskelijoille.

Loppukevennykseksi tahdon linkata tämän luokkakavereidemme antaman ”Latvian nykytanssin kärkinimi” –titteliä kantavan Liga Liberten teoksen ”33” trailerin.

Enjoy.
- Eve

Liga Liberte - 33

Ensimmäinen viikko Mumbaissa

Heipä hei ja terveisiä täältä Bollywoodin kehdosta!

Ensimmäinen työharjoitteluviikko Ryan Schooleissa Intian Mumbaissa on nyt lopuillaan. Meitä on täällä neljä: Outokummusta minun lisäkseni Emma ja Teo, ja saksalainen vahvistuksemme Pauline. Emma ja Teo opettavat koulussa Maladin kaupunginosassa, ja minä ja Pauline Andherissa.

Emman kanssa saavuimme perille maanantaina aamupäivällä - yhdeksän tuntia myöhemmin kuin oli tarkoitus, koska ensimmäisen lennon kone oli rikki ja meille jouduttiin varaamaan kokonaan uudet lennot. Pääsimme kuin pääsimmekin lopulta Mumbaihin, ja kentällä oli kyyti vastassa kuten oli sovittu. Tuntuu hassulta, kun meillä on aina autokuljetus kouluun ja nähtävyyksille, ja elämme niin suojatusti ja erillään paikallisesta arjesta (paitsi koulussa tietenkin).

Hajumaailma täällä on todellakin erilainen kuin Euroopassa, onneksi kuitenkin kevyempi kuin odotin! Lämpötila vaihtelee 30 asteen molemmin puolin. Me olemme tosin viettäneet suurimman osan ajasta ilmastoidussa koulussa, autossa tai hotellihuoneessa. Huoneen ikkunasta kuuluu iltaisinkin, kuinka autot tööttäilevät ja minareetti laulaa.

Liikenne täällä on runsasta ja äänekästä, ja säännöt ulkomaalaisen näkökulmasta käsittämättömät. Värikkäiksi maalatut rekat, bussit, henkilöautot, riksat ja moottoripyörät täyttävät tiet. Suojateitä en ole nähnyt keskustan ulkopuolella, ja kaistat ja turvavälit ajoteillä ovat häilyvä käsite. Läpi ja ohi mennään sieltä mistä pääsee, ja turha kohteliaisuus on syytä unohtaa. Moottoripyörillä kulkevista vain ajajalla (jos hänelläkään) on kypärä päässä, ja kyytiläisiä voi olla yhdestä jopa kolmeen. Intialaiset naiset sarit päällään istuvat kyydissä kuin naistensatulassa, molemmat jalat samalla puolen pyörää.

Paulinen kanssa pidämme oppitunnit yhdessä, koska se oli koulun toive. Yhteistyö on alkanut sujuvasti, ja molemmille on mielekästä, kun on kaksi päätä ja tuplasti ideoita. Opetamme enimmäkseen tanssia, mutta tarkoitus on myös kertoa lapsille Suomen ja Saksan kulttuurista. Taustamme on nykytanssissa, joten teemme tunneilla sen harjoitteita, mutta saatamme välillä ottaa mausteita myös kansantanssin perusteista.

Ensimmäinen työpäivä oli raskas, Pauline ei ollut vielä saapunut ja pidin tunnit yksin. Intialainen kulttuuri tuntui todella vieraalta. En halunnut loukata ketään, joten yritin aivan liikaa, enkä pystynyt rentoutumaan tai olemaan oma itseni. Eräs opettaja korjasi käteni aamunavauksessa vartalon sivuille, varmasti ihan hyväntahtoisesti, mutta vahvisti vain tunnettani siitä, etten tiedä miten pitäisi olla. Toinen opettaja järkyttyi tunnilla tehdyistä vauhdikkaista jutuista - onhan se laukka-askel nyt aivan riehumista! Toisaalta, enpä ole ikinä Suomessa nähnyt samanlaista riemua lasten kasvoilla yksinkertaisesta laukkaamisesta. Minulle ei myöskään annettu aikataulua tai kerrottu mitä tunneiltani odotetaan - vietiin vain luokasta luokkaan, ja tapasin monta oppilasta ja opettajaa, joista useimpien nimet unohdin saman tien. Suunnittelijaihmiselle tämä oli melkoisen kuluttavaa.

Pikkuhiljaa koti-ikävä on helpottanut, ja uskon, että saamme eurooppalaisen tanssikulttuurimme sopeutettua koulun seinien sisälle. Opettajatkin ehkä luottavat näkemykseemme ja ryhmänhallintataitoihimme enemmän kun meitä on kaksi. Olen kuitenkin opettanut jo kaksi vuotta viikoittain, ja tiedän, että minulla on hyvä tuntuma työhön - silloin kun luokkien opettajat eivät liikaa puutu tunteihin. Ensi viikoksi meille on myös lupailtu aikataulua. Suunnitteleminen onkin ollut vaikeaa, kun emme tiedä minkä ikäisiä opetamme milloinkin. Meitä on myös pyydetty tekemään esitykset jokaiselle luokka-asteelle, joten on välttämätöntä tietää, kuinka paljon harjoitteluaikaa meillä on kunkin ryhmän kanssa.

Eilen pääsimme ensimmäistä kertaa katselemaan nähtävyyksiä. Kohteita olivat Siddhivinayak Temple, Gateway of India, Hanging Gardens ja Mount Mary Church. Välissä söimme lounasta. Minun täytyy kysyä ruokalajin nimi vielä uudestaan, koska unohdin sen jo, mutta se oli todella hyvää! Ruoka täällä on muutenkin ihanaa. Se on vain usein liian tulista, jos ei muista erikseen pyytää miedompaa (ja silloinkin intialaisten käsitys ei-mausteisesta usein poikkeaa aika lailla omastani). Ravintoloissa palvelu on useimmiten hyvin innokasta. Töissä on enemmän ihmisiä kuin tarvitsisi, ja pöytä on siivottu ja lasku tuotu jo ennen kuin ehtii nielaista viimeisen suupalan.

Uskontojen iloinen sekoittaminen on ilmeisesti Mumbaissa yleistä. Suurin osa täällä on hinduja, mutta muslimeja ja kristittyjä on myös. Hindulaisella autokuskillamme roikkui peilistä risti, ja hän selitti innoissaan kuinka käy myös kristillisessä kirkossa. Koulun seinät ovat täynnä lainauksia Raamatusta ja lapset laulavat aamunavauksissa kristillisiä lauluja, vaikka kaikki heistäkään eivät ole kristittyjä. Hinduilla on niin monia jumalia - miksi ei siis uskoa vielä yhteen lisää? Kävimme katolisessa Mount Mary Churchissa. Intialaiset ottivat sielläkin kengät pois jalasta, kuten temppeliin mennessä. Kirkko oli värikäs eikä yhtä arvokkaan näköinen kuin kirkot Euroopassa. Hengellisyyden tapa on täällä kai vain erilainen.

Siddhivinayak-temppeli oli jännittävä kokemus. Se on kuulemma hyvin suosittu, ja se olikin täynnä ihmisiä. Jonolle oli kaiteet kuten huvipuistossa. Suuri ihmismassa pyrki alttarille. Lopulta pääsin sen luo, kiitos intialaisnaisen, joka piti huolta ihmisjoukon vaihtuvuudesta. Ostamani kukat siunattiin nopeasti ja sitten oli seuraavien vuoro. Saimme vielä kuiskata toiveet eläinpatsaan korvaan ja maalata otsaan oranssit bindit. Käynti oli kaukana rauhoittumisesta. Minusta olisi mukava käydä vielä jossain pienemmässä temppelissä, jossa ehtisi oikeasti tunnustella historiaa ja erilaista jumalkulttuuria.

Gateway of Indian luona ja Hanging Gardensissa kohtasimme kummallisen ilmiön. Paikalliset pyysivät jatkuvasti kuvia kanssamme, koska olemme ulkomaalaisia. Aluksi se oli lähinnä huvittavaa, mutta väsyttäväksi se muuttui kun emme saaneet ottaa viittä askeltakaan kun jollakin oli kamera esillä. Alas istuessa ympärille kerääntyi parvi ihmisiä ihmettelemään ja he halusivat vuorotellen istua kanssamme kuvaan. Olo oli kuin eläintarhan eläimellä. Hanging Gardensista lähdimmekin siksi aika nopeasti pois.

Sanottavaa olisi vielä vaikka kuinka, mutta ehkä säästän ne ensi kertaan! Ehkä silloin osaan myös lisätä blogitekstiin kuvia.

Rakkain terveisin,

Rianna

Ps. Intialainen päänheiluttelu on käsittämätöntä! Se voi tarkoittaa kyllä, ei tai en tiedä, tai olla vain kunnioituksenosoitus. Yritä nyt siinä sitten ymmärtää keskustelukumppanin mielipide asiaan.