Ensimmäinen viikko Mumbaissa

Heipä hei ja terveisiä täältä Bollywoodin kehdosta!

Ensimmäinen työharjoitteluviikko Ryan Schooleissa Intian Mumbaissa on nyt lopuillaan. Meitä on täällä neljä: Outokummusta minun lisäkseni Emma ja Teo, ja saksalainen vahvistuksemme Pauline. Emma ja Teo opettavat koulussa Maladin kaupunginosassa, ja minä ja Pauline Andherissa.

Emman kanssa saavuimme perille maanantaina aamupäivällä - yhdeksän tuntia myöhemmin kuin oli tarkoitus, koska ensimmäisen lennon kone oli rikki ja meille jouduttiin varaamaan kokonaan uudet lennot. Pääsimme kuin pääsimmekin lopulta Mumbaihin, ja kentällä oli kyyti vastassa kuten oli sovittu. Tuntuu hassulta, kun meillä on aina autokuljetus kouluun ja nähtävyyksille, ja elämme niin suojatusti ja erillään paikallisesta arjesta (paitsi koulussa tietenkin).

Hajumaailma täällä on todellakin erilainen kuin Euroopassa, onneksi kuitenkin kevyempi kuin odotin! Lämpötila vaihtelee 30 asteen molemmin puolin. Me olemme tosin viettäneet suurimman osan ajasta ilmastoidussa koulussa, autossa tai hotellihuoneessa. Huoneen ikkunasta kuuluu iltaisinkin, kuinka autot tööttäilevät ja minareetti laulaa.

Liikenne täällä on runsasta ja äänekästä, ja säännöt ulkomaalaisen näkökulmasta käsittämättömät. Värikkäiksi maalatut rekat, bussit, henkilöautot, riksat ja moottoripyörät täyttävät tiet. Suojateitä en ole nähnyt keskustan ulkopuolella, ja kaistat ja turvavälit ajoteillä ovat häilyvä käsite. Läpi ja ohi mennään sieltä mistä pääsee, ja turha kohteliaisuus on syytä unohtaa. Moottoripyörillä kulkevista vain ajajalla (jos hänelläkään) on kypärä päässä, ja kyytiläisiä voi olla yhdestä jopa kolmeen. Intialaiset naiset sarit päällään istuvat kyydissä kuin naistensatulassa, molemmat jalat samalla puolen pyörää.

Paulinen kanssa pidämme oppitunnit yhdessä, koska se oli koulun toive. Yhteistyö on alkanut sujuvasti, ja molemmille on mielekästä, kun on kaksi päätä ja tuplasti ideoita. Opetamme enimmäkseen tanssia, mutta tarkoitus on myös kertoa lapsille Suomen ja Saksan kulttuurista. Taustamme on nykytanssissa, joten teemme tunneilla sen harjoitteita, mutta saatamme välillä ottaa mausteita myös kansantanssin perusteista.

Ensimmäinen työpäivä oli raskas, Pauline ei ollut vielä saapunut ja pidin tunnit yksin. Intialainen kulttuuri tuntui todella vieraalta. En halunnut loukata ketään, joten yritin aivan liikaa, enkä pystynyt rentoutumaan tai olemaan oma itseni. Eräs opettaja korjasi käteni aamunavauksessa vartalon sivuille, varmasti ihan hyväntahtoisesti, mutta vahvisti vain tunnettani siitä, etten tiedä miten pitäisi olla. Toinen opettaja järkyttyi tunnilla tehdyistä vauhdikkaista jutuista - onhan se laukka-askel nyt aivan riehumista! Toisaalta, enpä ole ikinä Suomessa nähnyt samanlaista riemua lasten kasvoilla yksinkertaisesta laukkaamisesta. Minulle ei myöskään annettu aikataulua tai kerrottu mitä tunneiltani odotetaan - vietiin vain luokasta luokkaan, ja tapasin monta oppilasta ja opettajaa, joista useimpien nimet unohdin saman tien. Suunnittelijaihmiselle tämä oli melkoisen kuluttavaa.

Pikkuhiljaa koti-ikävä on helpottanut, ja uskon, että saamme eurooppalaisen tanssikulttuurimme sopeutettua koulun seinien sisälle. Opettajatkin ehkä luottavat näkemykseemme ja ryhmänhallintataitoihimme enemmän kun meitä on kaksi. Olen kuitenkin opettanut jo kaksi vuotta viikoittain, ja tiedän, että minulla on hyvä tuntuma työhön - silloin kun luokkien opettajat eivät liikaa puutu tunteihin. Ensi viikoksi meille on myös lupailtu aikataulua. Suunnitteleminen onkin ollut vaikeaa, kun emme tiedä minkä ikäisiä opetamme milloinkin. Meitä on myös pyydetty tekemään esitykset jokaiselle luokka-asteelle, joten on välttämätöntä tietää, kuinka paljon harjoitteluaikaa meillä on kunkin ryhmän kanssa.

Eilen pääsimme ensimmäistä kertaa katselemaan nähtävyyksiä. Kohteita olivat Siddhivinayak Temple, Gateway of India, Hanging Gardens ja Mount Mary Church. Välissä söimme lounasta. Minun täytyy kysyä ruokalajin nimi vielä uudestaan, koska unohdin sen jo, mutta se oli todella hyvää! Ruoka täällä on muutenkin ihanaa. Se on vain usein liian tulista, jos ei muista erikseen pyytää miedompaa (ja silloinkin intialaisten käsitys ei-mausteisesta usein poikkeaa aika lailla omastani). Ravintoloissa palvelu on useimmiten hyvin innokasta. Töissä on enemmän ihmisiä kuin tarvitsisi, ja pöytä on siivottu ja lasku tuotu jo ennen kuin ehtii nielaista viimeisen suupalan.

Uskontojen iloinen sekoittaminen on ilmeisesti Mumbaissa yleistä. Suurin osa täällä on hinduja, mutta muslimeja ja kristittyjä on myös. Hindulaisella autokuskillamme roikkui peilistä risti, ja hän selitti innoissaan kuinka käy myös kristillisessä kirkossa. Koulun seinät ovat täynnä lainauksia Raamatusta ja lapset laulavat aamunavauksissa kristillisiä lauluja, vaikka kaikki heistäkään eivät ole kristittyjä. Hinduilla on niin monia jumalia - miksi ei siis uskoa vielä yhteen lisää? Kävimme katolisessa Mount Mary Churchissa. Intialaiset ottivat sielläkin kengät pois jalasta, kuten temppeliin mennessä. Kirkko oli värikäs eikä yhtä arvokkaan näköinen kuin kirkot Euroopassa. Hengellisyyden tapa on täällä kai vain erilainen.

Siddhivinayak-temppeli oli jännittävä kokemus. Se on kuulemma hyvin suosittu, ja se olikin täynnä ihmisiä. Jonolle oli kaiteet kuten huvipuistossa. Suuri ihmismassa pyrki alttarille. Lopulta pääsin sen luo, kiitos intialaisnaisen, joka piti huolta ihmisjoukon vaihtuvuudesta. Ostamani kukat siunattiin nopeasti ja sitten oli seuraavien vuoro. Saimme vielä kuiskata toiveet eläinpatsaan korvaan ja maalata otsaan oranssit bindit. Käynti oli kaukana rauhoittumisesta. Minusta olisi mukava käydä vielä jossain pienemmässä temppelissä, jossa ehtisi oikeasti tunnustella historiaa ja erilaista jumalkulttuuria.

Gateway of Indian luona ja Hanging Gardensissa kohtasimme kummallisen ilmiön. Paikalliset pyysivät jatkuvasti kuvia kanssamme, koska olemme ulkomaalaisia. Aluksi se oli lähinnä huvittavaa, mutta väsyttäväksi se muuttui kun emme saaneet ottaa viittä askeltakaan kun jollakin oli kamera esillä. Alas istuessa ympärille kerääntyi parvi ihmisiä ihmettelemään ja he halusivat vuorotellen istua kanssamme kuvaan. Olo oli kuin eläintarhan eläimellä. Hanging Gardensista lähdimmekin siksi aika nopeasti pois.

Sanottavaa olisi vielä vaikka kuinka, mutta ehkä säästän ne ensi kertaan! Ehkä silloin osaan myös lisätä blogitekstiin kuvia.

Rakkain terveisin,

Rianna

Ps. Intialainen päänheiluttelu on käsittämätöntä! Se voi tarkoittaa kyllä, ei tai en tiedä, tai olla vain kunnioituksenosoitus. Yritä nyt siinä sitten ymmärtää keskustelukumppanin mielipide asiaan.

Latvian Culture College

Terveiset myös syksyisestä Riikasta!

Meidän toinen vaihtoviikkomme paikallisessa toisen asteen tanssin ammattikoulutuksessa, Latvian Culture Collegessa, on täyttä höyryä käynnissä. Ensimmäisen viikon aikana pääsimme mukavasti sukeltamaan opiskelijoiden arkeen.

Lukujärjestyksemme on koottu niin, että emme seuraa varsinaisesti minkään luokan tunteja, vaan meille on koottu kaikkien vuosikurssien tanssitunneista oma viikkorutiini. Kaikki teoriatunnit täällä ovat latviaksi, joten ne meiltä on karsittu automaattisesti ja kuljemme vain tekniikkatunneilla. Ensimmäisen viikon aikana lukujärjestykseemme mahtuikin muun muassa balettia, latvialaista kansantanssia, release-tekniikkaa, poppingia, lockingia, housea, hip hoppia ja kompositiotyöskentelyä.

Treenipäivät ovat pitkiä, mutta viikonloppu täällä alkaa jo torstaina, jolloin viikon lihasjumeja ja aivokapasiteettia saa palautella kolme kokonaista päivää. Viikkojärjestys tuntuukin toimivalta: maanantaista torstaihin pääsee keskittymään kunnolla treeniin, ja pitkä viikonloppu mahdollistaa kaiken 

arkkitehtuurin, esitys- ja museopaljouden sekä kulttuuritarjonnan 

katsastamisen, mitä Riika on pullollaan.

Itse koulutus täällä muistuttaa Suomen mittapuulla verrattuna ehkä ennemmin tanssiopiston erikoiskoulutusryhmää kuin ammattioppilaitosta. Tekniikkatunnit ovat kyllä kovatasoisia, mutta välillä tuntuu, että tanssia tehdään muoto edellä, osaamisen mittapuuna käytetään eri lajien tasokokeita, joihin ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat nytkin parhaillaan valmistautuvat: pitää opetella tietyt sarjat, jotta osoittaa osaavansa perusteet kustakin lajista. Varsinainen ammattiin ja kentälle suuntaaminen näyttäisi olevan eri tasolla kuin mihin meillä on totuttu.

Kaiken kaikkiaan on inspiroitunut ja innostunut olo ensimmäisestä viikosta täällä: pääsee kunnolla hikoilemaan, näkemään ja kokeilemaan. Tällä viikolla aiomme pitää kaikille tanssinopiskelijoille avoimen tunnin, jossa esittelemme Outokummun tanssin koulutusta kuvin ja videoin. Ensi viikon ajan sijaistamme koulun nykytanssiopettajan tunnit hänen poistuessa kaupungista viikoksi.

Terkut koto-okuun!

Maiju ja Eve

Piracicaba, Brasilia (osa 2)

29.10.2017 su

Olá! Elämä Brasiliassa alkaa pikku hiljaa rullata. Pieniä asioita: Nykyään asiointo portugalin kanssa kaupassa ja ravintolassa onnistuu jo ilman turhaa jännitystä. Osaan nostaa pankkiautomaatista rahaa (kerralla ei pysty nostaan kuin vajaan sadan Euron edestä paikallisia Realeita). Sain hankittua pyörän käyttööni, joka helpottaa liikkumistani kaupungissa ihan valtavasti. Portugalia pääsen opiskelemaan myös ihan opettajan kanssa, eikä tarvitse tyytä pelkän Duolingon apuun. Löysin Piracicaban kaupungin nykytaiteen talon, eli kaupungin taidekenttä alkaa hahmottuun myös. Talossa on enemmän musiikkia ja teatteria, mutta tämän Sesc:n kautta näin perjantaina ensimmäisen brasilialaisen nykytanssiesitykseni. Performanssissa kaksi tanssijaa suutelivat suiden irtoamatta noin puoli tuntia, ja se tapahtui keskellä kaupungin ravintola-/turistikatua. Oli mukavaa nähdä lajitovereita ja vaihtaa sähköpostiosotteita! Nyt on taas yksi raksi ruudussa, kohdassa hanki tanssikavereita ja muita ammattikontakteja.

Yksi vaihtoni tavoitteista on tutustua Brasilian nykytanssimaailmaan. Millaista on brasilialainen taidetanssi? Millainen freelance-kenttä täällä on? Miten tanssijat elättää täällä itsensä ja voisinko ehkä itse tulla toimeen täällä tanssijan ammatissa? Tällä hetkellä näyttää vähän siltä, etten varmaan kovin paljoa tule löytämään vastauksia kysymyksiini Piracicabasta johon olen täällä sijoittunut. Matkoja olen suunnitellut vähän eri puolille Brasiliaa, mutta katsotaan mihin kaikkeen rahkeet riittää. Ainakin Sao Paulon miljoonakaupungissa tulen käymään, mistä nämä tapaamani tanssijat olivat kotoisin. En pysty kuvittelemaan, että yhden kaupungin sisällä voi elää yli kaksi kertaa enemmän ihmisiä kuin Suomessa yhteensä! Sinne on silti uskallettava.

Yhdestä tanssijutusta on kuitenkin tietoa täältä Piracicabastakin, nimittäin kuun viimeinen päivä tiistaina pidän elämäni ensimmäisen tanssituntini paikallisekka kungfu salilla! Pidän siis elämäni ensimmäisen tanssituntini ja vieläpä englanniksi ihmisille, jotka juuri ja juuri ymmärtävät tai eivät ymmärrä kieltä. Siitä tulee hauskaa. Kiva paikka tämä sali: sitä pitää kaksi tanssiterapeuttia, jotka käyttävät salia päivisin terapiapaikkana ja iltaisin opettavat kungfua ja jollain bioenergetics -viboilla höystettyä tanssi-improvisaatiota. Salissa olen päässyt vähän treenailemaan kungfua ja purkamaan tanssipaineita ja -tarpeita kehosta. Jonkin verran lupasivat myös päästää minut itsekseni treenaileen saliin silloin, kun se on muusta käytöstä vapaana. Mutta ensi tiistaina opetan siis koululla autenttista ja muuta improhäröilyä, mikä jännittää ja innostaa kovasti.

Arki Piracicabassa alkaa mukavasti täyttyä, mutta olen tässä kysellyt itseltäni, että täyttyykö se asioilla joihin olen tyytyväinen vai pitäisikö kokonaan vaihtaa maisemaa? Asunto Airbnb:n kautta Sao Paulossa maksaisi noin kymmenen euroa yöltä, mikä ei tunnu lainkaan pahan hintaiselta. Hankalampaa on sitten navigoida itsekseni kielen ja erilaisten turvallisuustekijöiden kanssa. Piracicabassa on jo muodostunut turvallinen ja mukava kommuuni elämän ympärille. Joka tapauksessa tämä aikani Brasiliassa näyttää olevan hyvää harjoittelua kohti itsenäistä tanssitaiteilijuutta, ja siitä olen ollut kovin iloinen. 

Mikko

Piracicaba, Brasilia

Heippa moi! Teen kahden kuukaudet vaihtoa Brasilian Piracicabassa, Sao Paulon osavaltiossa. Hassu vaihto, koska minulla ei maassa ole mitään vastaanottavaa tahoa tai valmista viikko-ohjelmaa mitä olisin tullut tänne suorittamaan. Tarkoituksenani on tutustua itsenäisesti Brasilian kulttuuriin, nykytaideskeneen ja ennen kaikkea tulin tänne opiskelemaan capoeiraa. Taistelulajimaista capoeiraa olen harrastanut nyt enemmän tai vähemmän pari vuotta. Capoeiran vahva fyysisyys ja temppuilu, agressiivisuus ja leikittely, capoeira ringin ritualistisuus sekä sen ympärillä oleva rikas kulttuuri alkoivat viime talvena viehättää taas uudestaan siinä määrin, että päätin lähteä kunnolla tutustumaan lajiin.

Ensimmäiset kaksi viikkoa Piracicabassa ovat hujahtaneet ihan vain kotoutuessa, kielen opiskelun ja kaikenlaisen uuden opettelun kanssa. Capoeiraamaan pääsin heti muutama päivä saapumiseni jälkeen, kun kaupungissa järjestettiin isohko capoeira-tapahtuma. Kamalasti jännitti mennä rinkiin pelaamaan ”oikeiden” capoeiratyyppien kanssa. Mutta pärjäsinkin hienosti! En tiedä mitä oikeastaan odotin, mutta samaapa tekemistä tuo oli mitä Suomessakin. Sanomista tuli, kun saavuin paikalle ihan turistina hihattomassa paidassa, mutta mitäpä tuosta. Yllätyin vähän siitä, että kolmipäiväisestä tapahtumasta melkein valtaosa oli kaupungissa vierailleiden mestrien opetuksen kuuntelua. Se puoli jäi vähän harmittamaan, kun ymmärrän vasta lähinnä portugalin kielen alkeita. Kiinnostavia opetuksia ja keskusteluita olisi ollut upeaa osata seurata, mm. capoeiran historiasta, capoeiran ja uskonnon suhteesta sekä capoeiramaailman rakenteista. Silti: kun kaikki on uutta, niin uuden jatkuvalta oppimiselta ei voi myöskään välttyä. Noiden opetustilanteiden anti minulle oli vai tällä kertaa kuulonymmärtämisessä, ihmisten seuraamisessa ja yleisen ilmapiirin aistimisessa. Sekin tuntui tärkeältä. Tapahtumasta löysin myös hyviä kontakteja muista ryhmistä ja opettajista Sao Paulon osavaltion alueelta.

Tällä hetkellä viikkorutiineihini on kuulunut säännöllinen kielen opettelu päivittäin, capoeiratreenit kahdesti viikossa sekä omaa treeniä koripallokentällä, joka sijaitsee ihan kotini vieressä. Koripallokenttä ja sitä reunustava leikkikenttä ovat olleet aamupäivisin ihan tyhjillään, joten siellä on ollut helppoa käydä läpi capo-treeneistä mieleen jääneitä asioita sekä tehdä lihasjumppaa mun jumpparenkailla. Ks kuva.

Brasilia tuntuu juuri nyt niin valtavalta, että tänne vähän hukkuu. Tuntuu myös, että mahdollisuudet ovat kivien alla piilossa, josta niitä pitäisi osata kaivaa. Ensimmäinen kuukauteni Brasiliassa tullee kulumaan tanssimahdollisuuksien etsimisen ja ihan käytännön elämän opettelun parissa. Tanssi tuntuu kodilta ja ankkurilta ympäristössä jossa kaikki on uutta.

Mikko

DOCH

Vilisevän kaupungin tempoon asettuminen vei outokumpulaiselta hetken, mutta nyt on alkushokista on selvitty ja kaikenlaista on tullut koettua. Kulttuuria ja tapahtumia on tarjolla niin paljon, että valitseminen on jo oma urakkansa.

Ensimmäisen viikon aikana oli käynnissä Stockholm Fringe Festival sekä My Wild Flag -festarit. Nämä toivat valtavan määrän tanssia, performanssia, kuvataidetta, teatteria sekä keskustelualustoja kulttuuritiloihin ympäri Tukholmaa. Olen saanut paljon paljon paljon ajatuksen ituja tapahtumista sekä koulusta, ja päivittäiset kaksi tuntia  metrossa ovat antaneet aikaa pudota  oman pään sisään!

Kävin katsomassa esimerkiksi kokoelman lyhytelokuvia, jotka näytettiin osana STOFFia. Kahdenkymmenen elokuvan kokonaisuuteen mahtui kaikkea kolmenn minuutin tanssielokuvasta puolen tunnin dokumenttiin isyydestä. Tapahtuma järjestettiin pienessä Folkets Bio Zitassa, jonne meitä oli sunnuntaiaamuna saapunut alle kaksikymmentä ihmistä. Paikalla oli myös muutaman elokuvan tekijöitä, joiden kanssa pidettiin lopuksi vielä napakka keskustelutuokio.

Viimeisen viikon aikana suunnitelmissa on vielä ainakin käydä Fotografiskassa, jossa juuri aukesi kuvajournalisti Paul Hansenin näyttely Being There, sekä osallistua Dansens Husin Late Night ohjelmaan NOD. Harkinnassa on myös elämäni ensimmäisen kontsujamit!!

// Petra

DOCH

DOCH

3.vuosikurssin esitys "SOIL" Fringe-festivaalilla

Aloitimme Erasmus+ -vaihtomme viikko sitten Tukholman Dans och Circus Högskolanissa. Olemme saaneet rauhassa kokeilla eri tunteja ja luoda mieleisemme lukujärjestykset. Osallistumme pedan kolmosten valinnaiselle koreografia kurssille, jonka opettajina toimii mm. Ulrika Berg, Zoe Polluch, Rebecca Stillman. Opettaja/luennoitsija vaihtuu siis alati. Koulupäivät kestävät yleensä yhdeksästä viiteen, mistä puolet kuluu tämän kurssin parissa. Sen lisäksi osallistumme pääaineena nykytanssia opiskelevien päätunneille ja valinnaiseksi aineiksi olemme valinneet eri aineita mm. baletin, housen, musiikin. 

edustustamineet kunnossa

On ollut hienoa päästä tarkkailemaan eroja   oman toisen asteen koulutuksemme sekä       tämän yliopistotason koulutuksen välillä.   

Myös Tukholman vilske verrattuna Outokummun rauhaan on tuonut oman mausteensa tähän opintomatkaan. 

Tulevina viikkoina tulemme siis jakamaan kokemuksiamme ja ajatuksiamme täällä naapurimaassa.

Namaste:)

                               // Petra och Ella

                          

Falmouthin vaihto, osa 3

Suomessa taas, ja aika vähän reflektoida vaihtoaikaani Falmouthissa. Kuusi viikkoa meni hujauksessa. Uudenlaisen koulun ja sosiaalisen ympäristön kanssa hetken viettäminen tulee varmasti herättämään ajatuksia vielä pitkälti tulevaisuudessa. Mutta ensin vielä kokemukset viimeisestä viikostamme:

Viimeisen viikkomme yliopistolla katselimme lähinnä taideyliopiston kolmosluokkalaisten päättötöitä. Viikko oli aivan täpötäynnä tanssia ja teatteria ja musiikkia. Tanssiesitykset olivat useimmat hyvin liikkeellisiä ja tanssillisia. Esitysten aiheet liikkuivat paljon sosiaalisen median, sekä sukupuoliroolien ympärillä. Donald Trumpkin vilahti muutamissa esityksissä. Erikoista suomalaiseen silmään oli ajoittain ihan pateettisuuteen asti kasvanyt tunteiden myllyttäminen lavalla. Taidekäsitys tuntui aika erilaiselta suomalaiseen kenttään verrattuna. Muutamien näyttelijöiden soolotyöt ilahduttivat minua kovasti! Näissä muutamassa oli paljon liikkeellistä materiaalia ja fyysistä teatteria mukana, ja olikin kiinnostavaa katsoa, miten eri tavalla näyttelijä ja tanssija liikkuu. Kiinnostavaa oli myös vertailla, miten näyttelijät ja tanssijat työskentelivät energian ja tunneilmaisun kanssa. Näyttelijät olivat luonnollisesti artikuloivampia ja muuten verbaalisesti selkeämpiä. Tanssiesityksissä ihmiset olivat ehkä jotenkin rauhallisempia, luonnollisempia ja läsnäolevampia lavalla, varsinkin silloin, kun lavalla ei ns tapahtunut mitään. Se oli jännä huomio. Yllättävissä asioissa tein huomioita, että jotain toislle ammattialle (mielestäni) luonnollisesti kuuluvaa ominaisuutta en (mielestäni) löytänyt sieltä, mistä sitä odotin. Muutamat tanssijat esimerkiksi esittivät tunteita lavalla paljon syvällisemmin ja aidommin kuin useimmat näyttelijän. Viikkoon mahtui muutamia suuria taide-elämyksiä. Vaikka moni esitys ei juuri säväyttänytkään, oli silti hienoa katsoa ja analysoida näiden ihmisten ja tämän koulun kiinnostuksen kohteita ja näkökulmia taiteelliseen työhön.

Ennen Falmouthin aikaa minulla ei ollut oikein mitään mielikuvaa siitä, mitä tanssin opiskelu olisi yliopistossa. Muutama kokemus on konservatorion tyyppisistä kouluista, joissa lähinnä liikutaan hirveästi ja hiotaan tanssitekniikkaa, ja vastaavasti taiteellinen tuottaminen ja erilaiset teoriaopinnot ovat paljon pienemmässä roolissa. Outokummussa kyllä tehdään taidetta, mutta teoriaopintoja ei meilläkään kyllä harrasteta hirveästi, kun kerran ammattikoulusta on kyse. Falmouthissa minua vähän hämmensi, miten vähän ykkösvuosikurssilaiset liikkuivat viikkoon: muutaman balettitunnin, muutaman nykäritunnin ja lisäksi oli yksi kehonhuolto ja aiemmin mainitsemaani taiteellista työtä ulkona. Toki se tanssiopetus ja kehonhuolto, mitä nämä vastaavasti tekivät, oli hyvin fyysistä. Yksi meidän opettajista sanoi, että yliopistossa on kuulemma aina kova kädenvääntö siitä, kuinka paljon oppilaille annetaan käytännön liikkeellistä opetusta suhteessa luentoihin ym. essee -tyyppisiin teoriaopintoihin. Ja Falmouthissa kuulemma tanssitaan enemmän, kuin monessa muussa Brittien yliopistossa. En tiedä sitten miten erilainen tilanne on Manner-Euroopassa tai Suomessa, mutta tuo ihan selitti hämmennystäni.

Erityisesti viimeisen viikon tanssiesitykset antoivat kyllä hyvän kuvan siitä, millaisia tanssijoita tämä koulu tuottaa, vaikka yksilöitä ovat tietenkin jokainen heistäkin. Mielestäni selvältä näyttää myös, mitä tästä liikemaailmasta puuttuu omaan kouluuni verrattuna, kuten kontakti parin kanssa, paino, pehmeys, lattian kanssa työskentely; helppoa on myös sanoa, mitä Outokummusta puuttuu tähän maailmaan verrattuna, kuten tarkkuus ja terävyys, lantionivelen monipuolinen käyttö sekä korkealla energiatasolla ja korkealla lihas-tonuksella tilassa liikkuminen... Mutta enpä sitten tiedä, onko sillä lopulta suuresti väliä, mitä sitä koulussa tekee, kunhan tekee(?) ja seuraa sitä mikä kiinnostaa. Ehkä johonkin sellaiseen lopputulokseen olen tässä vuoden mittaan muutenkin tullut.

Mielestäni parasta Falmouthin yliopistossa oli aivan hulppeat studiot, ja muut fasiliteetit. Yliopiston kirjastosta löytyi myös valtavasti kiinnostavaa tanssialan kirjallisuutta. Näissä puitteissa kyllä kelpaisi työskennella. Ehkä kuitenkin uskaltaisin väittää, että vaatimattomammissakin olosuhteissa on puolensa! Silloin vain keskitytään siihen, mitä on, kuten toisiin ihmisiin. Kaiken kaikkiaan vaihtoaikani opetti arvostamaan omaa paikkaani Outokummussa. Meillä on kyllä hyvä koulu, vaikka välillä tuntuu, että meillä podetaan jonkinlaista pikkuveli -syndroomaa. Ihan turhaan! Englannissa (ja Saksassa vanhassa koulussani käydessä) myös kuva omasta liikkeellisestä ja taiteellisestä kiinnostuksesta pääsi syventymään ja terävöitymään. Soisin kyllä, että kaikilla tanssiopiskelijoilla, ja muillakin, olisi mahdollisuus tällaisiin vaihto kokemuksiin!

Mikko