Piracicaba, Brasilia (osa 4)

Tänään käynnistyi Brasilian vaihtoni toisiksi viimeinen viikko ja viimeinen viikkoni Piracicaban kaupungissa, jossa olen asunut. Viimeisen viikkoni tulen vietän Sao Paulossa.

Olen ehtinyt rakastumaan tähän maahan, Brasilian rentoon elämäntapaan ja erityisesti näihin ihmisiin. Kamalan mukavaa jengiä! Sukulaissieluisuutta olen kokenut mm. maan aikakäsityksen kanssa. On ihan normaalia, että ihmiset tulevat vaikkapa tanssitunnille 15-30 min myöhässä. Ja se on ihan ok! Kaikenlaista aina suunnitellaan porukalla, mutta vajaa puolet suunnitelmista näyttää toteutuvan, kun aina jollekkin sattuu jotain yllättävää. Tai asiat vain menevät niin, että oho ei tässä enää taida ehtiä katsomaan leffaa kun ihmiset jäi vaan jutteleen niitä näitä kadulla. Ja sekin on ihan ok! Elämä tuntuu virtaavalta ja rennolta.

Kyllä tämä matka on tuntunut enemmän lomailulta kuin ahkeralta opiskelulta, ehkä juuri sikti, että olen antanut suunnitelmien muuttua. Olen antanut itselleni luvan jäädä juttelemaan kaverin kanssa aamuyöhön asti brasilian politiikasta tai buddhalaisuudesta, vaikka se on myös tarkoittanyt etten ole jaksanut herätä aamulla treenaamaan. Välillä olen antanut itseni jäädä kotiin kirjoittelemaan päiväkirjaa ja ajattelemaan, sen sijaan että olisin mennyt paikalliselle yliopistolle pakertamaan portugalin läksyjäni. Olemisen ilmavuus on tuntunut sekä mukavalta, että ihan välttämättömältä näin valmistumiseni alla. Kokemusten syventäminen ja oman mielenkiintoni tutkiminen ja suuntaaminen tuntuu tärkeämmältä, kuin impulssien ja kokemusten ahmiminen.

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni innostunut tanssin opettamisesta. Pitkään siinä kestikin: ajatus opettamisesta on ollut häiritsevänä mielessä koko opiskeluni ajan, että kai sitä pitäisi ajatella opettamista kun pelkällä tanssimisella ei varmaan tule pärjäämään. Enkä ole silti aiemmin asiasta kiinnostunut. Tämän viikon torstaina olen pitämässä nyt toisen tanssituntini paikallisille kontakti-impro -ihmisille, ja mieli ei tunnu pysähtyvän lainkaan. Olen menettänyt yöuniani sen takia, kun mieli innoissaan pyörittelee erilaisia tehtäviä ja tuntisuunnitelmia ja tunnelmia. Kummallista, mutta aikas mukavaa! Yksikin ilta hujahti vain siihen, että etsin Spotifystä sopivia musiikkeja tukemaan improtehtäviäni. Eli jonkin asteinen pedagoginen herääminen on toistaiseksi ollut tämän matkan kovimpia juttuja. Innostukseni taustalla on osittain tieto siitä, miten huutava pula tanssi-improvisaatiosta Brasiliassa on ja se on motivoinut jakamaan osaamistani täkäläisille.

Olen tietoinen myös siitä, että elän täällä Brasilian mittakaavassa hyvin marginaalisen ihmisryhmän ympärillä. Ystäväni ja kämppikseni ovat taiteellisia ja korkeasti koulutettuja, suomalaisittain alempaa keskiluokkaa, brasilialaisittain rikkaimpaan kymmeneen prosenttiin kuuluvaa jengiä. On siis hyvä kysymys, että missä määrin olen ylipäätään päässyt kokemaan ”oikeaa Brasiliaa”. Ystäväni myös painottavat usein, että Brasilia ei ole monokulttuuri, vaan eri osavaltiot ovat väestöltään, kulttuuriltaan, kuin myös ilmastoltaan ja kasvillisuudeltaan hyvinkin erilaisia. Voinee siis sanoa, että en ole kokenut matkani aikana ”Brasiliaa”, vaan Sao Paulon urbaanin osavaltion.

On ollut vähän häkellyttävää törmätä täällä eurooppalaiseen kolonialismiin, josta toki olen ollut tietoinen, mutta joka ei ole tullut vastaan elävässä elämässä aiemmin. Olen välillä käynyt paikallisen yliopiston kirjastossa lukemassa ja kirjoittelemassa. Siinä ympäristössä en ole törmännyt yhteenkään tummaihoiseen opiskelijaan, joita kuitenkin Piracicaban katukuvassa näkyy. Samoin lähipiirini täällä koostuu lähinnä eurooppalaisten siirtolaisten jälkeläisistä. Piracicabassa on myös jollain tavalla Helsingin Kaapelitehtaaseen rinnastettava, kulttuurikäyttöön kunnostettu vanha tehdasalue. Vanha sokeritehdas on aikoinaan orjatyöllä rakennettu. Viime viikolla tehtaalla järjestettiin afro-brasilialainen kulttuuripäivä, joka oli osa kansallista Black awareness -päivän juhlallisuuksia. Kaunis ja iloinen juhla, mutta näkyi siellä kyyneliäkin muusikoiden silmissä. Sellaista.

Viime viikot olen koittanut keksiä itselleni syitä ja tekosyitä, että mitä tänne voisi tulla tulevaisuudessa tekemään. Matka jatkuu vielä, mutta kaksi kuukautta tuntuu juuri nyt sopivalta ensikohtaamiselta Brasilian kanssa. Kohta voi palata takaisin Suomeen sulattelemaan, opiskelemaan enemmän kieltä ja suunnittelemaan seuraavaa matkaa.

Mikko