Matkustelusta ja breikkaamisesta

Muistiinpanoja Lontoo-Pariisi matkasta

Muistiinpanot ovat katkelmia päiväkirjamerkinnöistä. Paikannimet väliotsikoissa tarkoittavat
paikkoja, joissa oli joko jamit tai treenisessio. Merkinnät eivät ole kronologisessa järjestyksessä.

 Bussissa

-maapallo 4,5 bilj.vuotta vanha

-ilmakehä from volcanic gases
-alussa maa oli kuuma > pintakerroksien jäähtyessä kosteus tiivistyi ilmakehässä ja satoi alas > meret
muodostuivat

Olemme bussissa matkalla Pariisiin. Kello on 7.30 ja punatiilinen Lontoo on tässä kaupunginosassa
yllättäen rauhallinen. Taivas on kirkas ja pulut lennähtelevät sitä vasten, kuin se olisi niille
pomppulinna, josta kimpoilla takaisin kadulle. Töihin käveleviä jalkoja ja niiden päällä pönöttäviä
toppatakkeja, vaikka täällä on jo kevät.

Hiphop on vastaus kaupungistumiselle ja kaupunkien rakenteille. Breikkarit ovat kaupunkien rottia.
Elämme tässä yhteiskunnassa, mutta emme sen päällä, kuljettamana vaan sen alla, raoissa, lain ja
laittomuuden välimaastossa. Omalla rytmillämme, jota suurkaupunkien hektisyys ei salli. Se on
mahdollista, sillä kuulumme maanalaiseen verkostoon. Minne ikinä menenkin, aina löytyy joku, joka
tarjoaa yöpaikan, apua tarvittaessa, ruokaa. Joku, jonka kanssa tanssia ja jakaa tämä rytmi.
Verkostoon liittyminen on oikeastaan tosi helppoa. Pitää opetella kansainvälinen tervehdys, joka
menee näin: ensin lyödään kämmenet yhteen sivusuunnassa ja sitten rystyset. Toiseksi, täytyy
himmata tahtia vähän. Jos vain kiitää metrosta toiseen, töihin, kauppaan, kotiin, ei ehdi huomata, että
metrotunnelissa on treenisessio tai kauppakeskuksen nurkassa rinki tulilla.

Stratford Centre

Kaupat ovat sulkeneet ja kodittomat levittävät makuupussinsa seinien vieruksille. Vähän väliä treenit
keskeytyvät, kun joku tulee kysymään tulta tai muuten huumepäissään höpöttämään sekavia. Kaksi
herrasmiestä paiskautuu treenispotin viereen seinää vasten kädet toistensa kurkuissa ja heidän
perässään paikalle juoksee poliiseja. Riitapukarit erotetaan ja talutetaan pois. Tämä on “avarage night” Stratfordin ostoskeskuksessa. En edes halua tietää, minkälaista meno on villeinä iltoina.
Miksi sitten teen tätä? Treenaan tällaisissa mestoissa, kun voisin treenailla vain mukavissa,
turvallisissa ja puhtaissa studioissa.

Koska elämä ei ole vain mukavaa, puhdasta ja turvallista.

On raskasta nähdä niin paljon kodittomuutta, huumeita, alkoholismia, ihmisiä vailla minkäänlaista
suuntaa, koittaen vain jotenkin selviytyä. Joskus haluaisin sulkea silmät ja nähdä vain kauniita ja
voimaannuttavia asioita, mutta en enää pysty siihen.

It feels like everyBODY here are on the edge of their own system and anyone could break down in
any minute, it is just the matter of who can survive the longest. We all know, that each of us could be
in the same situation with this lady. Maybe she just got fired from her job and world slowed down for
a moment, but trains are running fast, lights in the metro tunnel flashing with accelerating tempo…I
promise to wake her up at the right stop. She has a lot of light green eye shadow and she wishes me
God`s blessing. Which one of them, I wonder. Anyway, I take this blessing. Maybe I will need it.

Pariisi, Youpi Jam

Vedän hupun päähän. Tuntuu turvalliselta sulautua varjoihin ja musiikkiin. Liike kehon sisälläni
kasvaa, rinki vetää taas sisäänsä kuin vesi vetää rantahiekkaa mukaansa. Olen piilossa, mutta kaikki
näkevät minut. Olen vahvemmin olemassa kuin sanojen maailmassa.

-supervolcanoes
-magma voi olla jopa >1000 C)
-VEI = volcanic explosivity index (0-8)
-catfish myth
-P and S waves (primary and secondary)

Breikkaaminen on parhaimmillaan kuin sadat pienet bongorummut sisälläni yhdistyisivät valtavaksi
bongotulivuoreksi. Ne kuplivat sisälläni, säteilevät joka puolelle kehoon niin, että se alkaa hytkyä ja
täristä. Mistä tämä energia on peräisin? Onko se samaa energiaa, kuin mitä on pakkautuneena maan
ytimessä? Energiaa, joka kierrättää elämää. Vai onko se sisälläni elävä monni, joka vapauteen
pyrkiessään aiheuttaa kehooni tärinää, niin kuin muinaiset japanilaiset selittivät maanjäristykset.

Stour Place Lontoo

Eilisten jamien jättämä väsymys on tiessään hetkessä, kun dj soittaa lempibiisejäni ja ringeissä on
hyvä energia . Treenisession loppupuolella, kun muut alkavat jo väsähtää, kolme breikkaria NYC:ista
tulee mestoille hullulla meiningillä. Heillä on mustat koko haalarit crew logoineen. Huone täyttyy
heidän energiallaan ja tempaudun mukaan. En muista, koska viimeksi olisin tuntenut oloni niin
vapaaksi.
Olen aina kaikista pinnoista eniten tykännyt betonista ja asfaltista, vaikka ne kovettavat kämmeniin
paksuja känsiä jos niiden päällä breikkaa paljon. Ne antavat mulle oikean fiiliksen ja muistuttavat
siitä, mikä breikissä on erityistä.

Royal Festival Hall, Southbank Centre

Teatterin alimman kerroksen aulassa treenaillessa ajattelen, että ehkä tälläkin hetkellä ylimmässä
kerroksessa jokin nykytanssi kompania harjoittelee esitystään. Tässä ei ole mitään hierarkista, sillä
mitkään hiphop-kulttuurin muodot ( graffiti, breikkaus, dj`ing, rap) eivät ole suunnattu teattereiden
lavoille. Haluan sanoa, että ne ovat silti yhtälailla taidetta kuin kaikki esittävä taide. Siispä pitää
funtsia, mitä on taide.

Taiteen lähtökohtana on taiteilijan halu ilmaista itseään ja tuoda omia sisäisiä maailmojaan näkyviksi.
Ilmentää, että se mitä koemme ja näemme juuri nyt ei ole kaikki mitä meillä on.

Kaikki minkä voi kuvitella todeksi on totta.
- Einar Ilmoni

Batlaamisesta

Menemme treenimestaan ennen jameja ja ajattelen, että vedän chillit treenit, koska edessä on vielä
koko ilta ja yö tanssimista. Ylipäätään ajatus treeneistä ennen jameja on musta outo, mutta niin täällä
kaikki tekevät, joten menemme mukana. Koulurakennuksen iso liikuntasali on täynnä breikkareita.
Olemme ringitelleet jo tunnin ja menen hetkeksi ringin ulkopuolelle haukkaamaan happea, kunnes
eräs ranskalainen breikkari nimeltään Paul tulee haastamaan mut battleen. Kierrosten edetessä tunnen, kuinka syke nousee ja alkaa janottaa, mutta en halua lopettaa ensimmäisenä. Huomaan, että Paul alkaa väsymään myös, mutta hänkään ei aio antaa periksi. Kun musta tuntuu, että tanssimiseni alkaa kärsiä väsymyksestä, menen paiskaamaan kättä ja kiittämään Paulia battlesta. Tekisi mieli juosta vesipullolle, mutta sen sijaan kävelen coolisti, kuin ei tuntuisi missään. Tekisi mieli pomppia Rennyn ja Oton luokse ja hihkua: PAUL HAASTOI MUT, KAI TE NÄITTE? MENIKÖ MULLA HYVIN? Kuitenkin hillitsen itseni ja odotan, kunnes Otto ja Renny ovat sivummalla, jotta pääsen hehkuttamaan heille.

Onhan tässä jotain tosi ekoistista. Tämä puoli breikkikulttuurista on mulle vielä vieraampi ja siksi on
hankalaa suhtautua siihen. Call out- battleissa tarkoituksena on, että joku yksinään haastaa toisen
breikkarin battleen tai crewi haastaa toisen crewin battleen. Kierrosten määrä riippuu osallistujista,
eikä battlessa ole tuomareita eikä voittajia ja häviäjiä. Mulle call out- battle on enemmänkin
keskustelu ja vaihtokauppa. Haastan battleen sellaisia tyyppejä, joita kunnioitan ihmisinä, joiden
kanssa tunnen keskusteluyhteyden ja jotka inspiroivat minua. Olen myös aina tosi otettu, jos joku
haastaa mut tai meidän crewin battleen. Call out battleissa on terveellä tavalla sellainen meininki, että
“ mä oon upee ja säkin oot tosi upee”.
Asia erikseen ovat suuret kilpailut. Niissä näkee paljon ekoistisuutta ja tarvetta näyttää, että on paras.
Musta on kummallista, että yhdestä kolmeen tuomaria voi päättää, kuka voittaa, pääsee jatkoon ja on
paras. Nämä tapahtumat muistuttavat mun mielestä enemmän urheilukilpailuja kuin tanssitapahtumia.
Toisaalta, jokaiselle jotakin. Jos joku nauttii isoista lavoista ja kilpailuhengestä niin tehkööt sitä, mistä tykkää. Mun juttu on pienet hikiset ringit ja yllättävät call out- battlet.


Ira Vuolle

Piracicaba, Brasilia (osa 4)

Tänään käynnistyi Brasilian vaihtoni toisiksi viimeinen viikko ja viimeinen viikkoni Piracicaban kaupungissa, jossa olen asunut. Viimeisen viikkoni tulen vietän Sao Paulossa.

Olen ehtinyt rakastumaan tähän maahan, Brasilian rentoon elämäntapaan ja erityisesti näihin ihmisiin. Kamalan mukavaa jengiä! Sukulaissieluisuutta olen kokenut mm. maan aikakäsityksen kanssa. On ihan normaalia, että ihmiset tulevat vaikkapa tanssitunnille 15-30 min myöhässä. Ja se on ihan ok! Kaikenlaista aina suunnitellaan porukalla, mutta vajaa puolet suunnitelmista näyttää toteutuvan, kun aina jollekkin sattuu jotain yllättävää. Tai asiat vain menevät niin, että oho ei tässä enää taida ehtiä katsomaan leffaa kun ihmiset jäi vaan jutteleen niitä näitä kadulla. Ja sekin on ihan ok! Elämä tuntuu virtaavalta ja rennolta.

Kyllä tämä matka on tuntunut enemmän lomailulta kuin ahkeralta opiskelulta, ehkä juuri sikti, että olen antanut suunnitelmien muuttua. Olen antanut itselleni luvan jäädä juttelemaan kaverin kanssa aamuyöhön asti brasilian politiikasta tai buddhalaisuudesta, vaikka se on myös tarkoittanyt etten ole jaksanut herätä aamulla treenaamaan. Välillä olen antanut itseni jäädä kotiin kirjoittelemaan päiväkirjaa ja ajattelemaan, sen sijaan että olisin mennyt paikalliselle yliopistolle pakertamaan portugalin läksyjäni. Olemisen ilmavuus on tuntunut sekä mukavalta, että ihan välttämättömältä näin valmistumiseni alla. Kokemusten syventäminen ja oman mielenkiintoni tutkiminen ja suuntaaminen tuntuu tärkeämmältä, kuin impulssien ja kokemusten ahmiminen.

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni innostunut tanssin opettamisesta. Pitkään siinä kestikin: ajatus opettamisesta on ollut häiritsevänä mielessä koko opiskeluni ajan, että kai sitä pitäisi ajatella opettamista kun pelkällä tanssimisella ei varmaan tule pärjäämään. Enkä ole silti aiemmin asiasta kiinnostunut. Tämän viikon torstaina olen pitämässä nyt toisen tanssituntini paikallisille kontakti-impro -ihmisille, ja mieli ei tunnu pysähtyvän lainkaan. Olen menettänyt yöuniani sen takia, kun mieli innoissaan pyörittelee erilaisia tehtäviä ja tuntisuunnitelmia ja tunnelmia. Kummallista, mutta aikas mukavaa! Yksikin ilta hujahti vain siihen, että etsin Spotifystä sopivia musiikkeja tukemaan improtehtäviäni. Eli jonkin asteinen pedagoginen herääminen on toistaiseksi ollut tämän matkan kovimpia juttuja. Innostukseni taustalla on osittain tieto siitä, miten huutava pula tanssi-improvisaatiosta Brasiliassa on ja se on motivoinut jakamaan osaamistani täkäläisille.

Olen tietoinen myös siitä, että elän täällä Brasilian mittakaavassa hyvin marginaalisen ihmisryhmän ympärillä. Ystäväni ja kämppikseni ovat taiteellisia ja korkeasti koulutettuja, suomalaisittain alempaa keskiluokkaa, brasilialaisittain rikkaimpaan kymmeneen prosenttiin kuuluvaa jengiä. On siis hyvä kysymys, että missä määrin olen ylipäätään päässyt kokemaan ”oikeaa Brasiliaa”. Ystäväni myös painottavat usein, että Brasilia ei ole monokulttuuri, vaan eri osavaltiot ovat väestöltään, kulttuuriltaan, kuin myös ilmastoltaan ja kasvillisuudeltaan hyvinkin erilaisia. Voinee siis sanoa, että en ole kokenut matkani aikana ”Brasiliaa”, vaan Sao Paulon urbaanin osavaltion.

On ollut vähän häkellyttävää törmätä täällä eurooppalaiseen kolonialismiin, josta toki olen ollut tietoinen, mutta joka ei ole tullut vastaan elävässä elämässä aiemmin. Olen välillä käynyt paikallisen yliopiston kirjastossa lukemassa ja kirjoittelemassa. Siinä ympäristössä en ole törmännyt yhteenkään tummaihoiseen opiskelijaan, joita kuitenkin Piracicaban katukuvassa näkyy. Samoin lähipiirini täällä koostuu lähinnä eurooppalaisten siirtolaisten jälkeläisistä. Piracicabassa on myös jollain tavalla Helsingin Kaapelitehtaaseen rinnastettava, kulttuurikäyttöön kunnostettu vanha tehdasalue. Vanha sokeritehdas on aikoinaan orjatyöllä rakennettu. Viime viikolla tehtaalla järjestettiin afro-brasilialainen kulttuuripäivä, joka oli osa kansallista Black awareness -päivän juhlallisuuksia. Kaunis ja iloinen juhla, mutta näkyi siellä kyyneliäkin muusikoiden silmissä. Sellaista.

Viime viikot olen koittanut keksiä itselleni syitä ja tekosyitä, että mitä tänne voisi tulla tulevaisuudessa tekemään. Matka jatkuu vielä, mutta kaksi kuukautta tuntuu juuri nyt sopivalta ensikohtaamiselta Brasilian kanssa. Kohta voi palata takaisin Suomeen sulattelemaan, opiskelemaan enemmän kieltä ja suunnittelemaan seuraavaa matkaa.

Mikko

Piracicaba, Brasilia (osa 3)

Brasilian vaihtoani on kulunut kohta ensimmäinen kuukausi. Vielä toinen samanmoinen jäljellä. Tämän viikon olen ollut Sao Paulon miljoonakaupungissa, jonne tulin katselemaan kulttuuritarjontaa ja capoeiramahdollisuuksia. Tääläkin voisi viettää toiset pari kuukautta, kun tuntuu niin isolta paikalta. Osa vierailustani kaupungissa meni källä kertaa vähän ohi, kun pari päivää makasin vain kämpillä ruokamyrkytyksen kourussa. Kamalasti en siis päässytkään treenaamaan, mutta olen sitten panostanut enemmän taiteen katseluun. Ja Netflixiin sillon, kun ei kotoa päässyt lähtemään mihinkään.

Edellisen kirjoittelun jälkeen Piracicaba on taas alkanut tuntua ihan hyvältä paikalta. Paikka on alkanut avautua paremmin, kun olen tutustunut enemmän ihmisiin. Muutaman viikon esimerkiksi olen käynyt aamuisilla tai chi- tunneilla, mikä on ollut jotenkin ihmeellistä. Meidän opettajana on jo eläköitynyt vanha pappa, joka on tehnyt tai chitä reilun 30 vuotta. Pappa asuu talossa, joka voisi hyvin olla peräisin Henkien kätkemä- elokuvasta - maagisen kaunis ja vanha kuin mikä. Talon takapihan puutarhassa vaeltaa iso kilpikonna, ylös ja alas kiviportaita. Se koluaa yötä päivää talon kaikkia koloja koskaan pysähtymättä. Keskellä puutarhaa, jossa tunnit aina pidetään, on valtava mangopuu - siis aivan jättimäinen – josta putoaa päivittäin kymmenittäin kypsiä mangoja. Puutarhan perällä on papan oma kappeli, jonne papan vaimo on maalannut upeita ikoneja. Pappa onkin melkoinen mystikko, ja tai chi tunneista puolet meneekin usein siihen, kun pappa intoutuu puhumaan maailmankaikkeuden salaisuuksista. Tämä tanssiva teologi ei voisi olla enemmän mielissään.

On ollut vähän kummallista aikaa. Koko ajan tapahtuu jotain uutta ja kivaa, mutta nyt kun niitä koetan avata tekstiksi, niin ei tule paljoa mieleen. Suurin osa on jotain arkisen pientä: uusien ruokien maistelua, kummallisia keskusteluja uusien tuttavuuksien kanssa vaikkapa Tinder-kulttuurin eroista eri maissa, pieniä läpimurtoja portugalin kielen kanssa mm. Uber -kuskien kanssa keskustellessa, huomioita oman kehoni reagoinnista ilmastoon ja uuteen treenirutiiniin. Ja niin edelleen. Toissaviikolla rakastuin selkärankaani ja ainakin toistaiseksi rakkaussuhde on jatkunut tasaisena, mutta palavana. Sekin tuntuu pieneltä ja isolta asilta yhtäaikaa, kun löytyy uusia asioita kehosta.

Loppuun huomioita Brasilian nykytaiteen kentästä.

• Niin kuvataiteet kuin nykytanssi näyttäisivät olevan usein hyvin vahvasti poliittisesti kantaaottavaa. Poliittiselta väriltään tummanpunaista.
• Vagina näyttää olevan pop niin täällä kuin Suomessakin.
• Kolmen nykytanssiteoksen perusteella liikekieli täällä näyttää olevan perus nykäriä ilman meikäläistä liikkeen pehmeyttä. Välillä näyttää aika töyssyiseltä. Capoeira näkyy varsinkin miestanssijoiden kehoissa. Esityksissä on näkynyt myös paljon kontakti-impron liikkeitä.
• Tunteen palo ja tuliset mielipiteet näyttävät olevan taiteen kantavia voimia.

Mikko

B A L T I A !

Moi!!!

Kirjottelen teille Liettuasta tai ehkä jo Latviasta. En tunnista, että missä maassa just nyt mennään mutta suunta on koti-Riikaa kohti!

Kolme viikkoa sitten astuin Riikan maalle elämäni ensimmäistä kertaa. Vähän pelotti tämän maan ihmiset ja kulttuuri, sillä olin kuullut näistä paljon ikäviä puheita, mutta ehdottomasti avoimin mielin ja innolla hyppäsin tähän hassuun latvialaiseen arkeen.

Nyt kun olen oppinut tämän kaupungin kartan ja tahdin ja ihmisistä pari muutakin asiaa kuin pelkät nimet, niin olen tullut seuraaviin tutkimustuloksiin:

1.     Riikassa bussikuskit ja kauppatädit eivät puhu, mutta kaikki muut kyllä hyvin paljon ja hymyilevästi. Vilnassa bussikuskit ja kauppatädit taas huutavat, varsinkin jos vaihdat bussissa paikkaa tai tiputat kaupassa lasipurkin lattialle.

2.     Paras kahvila on koulumme viereinen Terapija. Suosittelen listalta varsinkin kikhernewrappia ja itsetehtyä snickersiä.

3.     Koulussamme ei ole tilaa improvisaatiolle kuin kerran viikossa 1,5h ajan. Melkeinpä kaikki muu liike on opettajan valmistamaa setattua materiaalia. Vähän surullista, sillä improvisaatio selvästi kiehtoo monia koulumme tanssijoita.

4.     Meidän houstimme on erittäin todella kovin hyvä tyyppi. Olemme joutuneet muutamaan kertaan ottamaan häneen yhteyttä mm. aiheista: ”Asuntoon tulee pelkästään tulikuumaa vettä.” ja ”Asuntoon ei tule lainkaan vettä.” ja hän on joka kerta hoitanut asiat hyvin hienosti.

5.     Pidän kaupunkina enemmän Vilnasta, kuin Riikasta. Lähdimme Maijun kanssa pitkälle viikonloppulomalle Vilnaan ja totisesti rakastuimme. Pieni kaupunki pullollaan vegeruokaa ja taidetta! Siellä näkemämme tanssiteoskin iski positiiviseen tapaan lujemmin kuin Riikassa näkemämme koulukavereidemme sanojen mukaan ”Latvian nykytanssin kärkinimen” teos.

6.     Olemme Maijun kanssa yhtä mieltä siitä, että kuitenkin Riikan vanhakaupunki on kauniimpi kuin Vilnan.

7.     Sytyn äärettömän paljon enemmän tanssin opettamisesta, kun saan tehdä sitä tanssia opiskelevien kuin harrastavien ihmisten parissa. Tuurasimme koulumme nykytanssiopettajaa viikon verran, ja pidimme nykytanssia, improvisaatiota ja kehonhuoltoa sekä ensimmäisen että toisen vuoden opiskelijoille.

Loppukevennykseksi tahdon linkata tämän luokkakavereidemme antaman ”Latvian nykytanssin kärkinimi” –titteliä kantavan Liga Liberten teoksen ”33” trailerin.

Enjoy.
- Eve

Liga Liberte - 33

Ensimmäinen viikko Mumbaissa

Heipä hei ja terveisiä täältä Bollywoodin kehdosta!

Ensimmäinen työharjoitteluviikko Ryan Schooleissa Intian Mumbaissa on nyt lopuillaan. Meitä on täällä neljä: Outokummusta minun lisäkseni Emma ja Teo, ja saksalainen vahvistuksemme Pauline. Emma ja Teo opettavat koulussa Maladin kaupunginosassa, ja minä ja Pauline Andherissa.

Emman kanssa saavuimme perille maanantaina aamupäivällä - yhdeksän tuntia myöhemmin kuin oli tarkoitus, koska ensimmäisen lennon kone oli rikki ja meille jouduttiin varaamaan kokonaan uudet lennot. Pääsimme kuin pääsimmekin lopulta Mumbaihin, ja kentällä oli kyyti vastassa kuten oli sovittu. Tuntuu hassulta, kun meillä on aina autokuljetus kouluun ja nähtävyyksille, ja elämme niin suojatusti ja erillään paikallisesta arjesta (paitsi koulussa tietenkin).

Hajumaailma täällä on todellakin erilainen kuin Euroopassa, onneksi kuitenkin kevyempi kuin odotin! Lämpötila vaihtelee 30 asteen molemmin puolin. Me olemme tosin viettäneet suurimman osan ajasta ilmastoidussa koulussa, autossa tai hotellihuoneessa. Huoneen ikkunasta kuuluu iltaisinkin, kuinka autot tööttäilevät ja minareetti laulaa.

Liikenne täällä on runsasta ja äänekästä, ja säännöt ulkomaalaisen näkökulmasta käsittämättömät. Värikkäiksi maalatut rekat, bussit, henkilöautot, riksat ja moottoripyörät täyttävät tiet. Suojateitä en ole nähnyt keskustan ulkopuolella, ja kaistat ja turvavälit ajoteillä ovat häilyvä käsite. Läpi ja ohi mennään sieltä mistä pääsee, ja turha kohteliaisuus on syytä unohtaa. Moottoripyörillä kulkevista vain ajajalla (jos hänelläkään) on kypärä päässä, ja kyytiläisiä voi olla yhdestä jopa kolmeen. Intialaiset naiset sarit päällään istuvat kyydissä kuin naistensatulassa, molemmat jalat samalla puolen pyörää.

Paulinen kanssa pidämme oppitunnit yhdessä, koska se oli koulun toive. Yhteistyö on alkanut sujuvasti, ja molemmille on mielekästä, kun on kaksi päätä ja tuplasti ideoita. Opetamme enimmäkseen tanssia, mutta tarkoitus on myös kertoa lapsille Suomen ja Saksan kulttuurista. Taustamme on nykytanssissa, joten teemme tunneilla sen harjoitteita, mutta saatamme välillä ottaa mausteita myös kansantanssin perusteista.

Ensimmäinen työpäivä oli raskas, Pauline ei ollut vielä saapunut ja pidin tunnit yksin. Intialainen kulttuuri tuntui todella vieraalta. En halunnut loukata ketään, joten yritin aivan liikaa, enkä pystynyt rentoutumaan tai olemaan oma itseni. Eräs opettaja korjasi käteni aamunavauksessa vartalon sivuille, varmasti ihan hyväntahtoisesti, mutta vahvisti vain tunnettani siitä, etten tiedä miten pitäisi olla. Toinen opettaja järkyttyi tunnilla tehdyistä vauhdikkaista jutuista - onhan se laukka-askel nyt aivan riehumista! Toisaalta, enpä ole ikinä Suomessa nähnyt samanlaista riemua lasten kasvoilla yksinkertaisesta laukkaamisesta. Minulle ei myöskään annettu aikataulua tai kerrottu mitä tunneiltani odotetaan - vietiin vain luokasta luokkaan, ja tapasin monta oppilasta ja opettajaa, joista useimpien nimet unohdin saman tien. Suunnittelijaihmiselle tämä oli melkoisen kuluttavaa.

Pikkuhiljaa koti-ikävä on helpottanut, ja uskon, että saamme eurooppalaisen tanssikulttuurimme sopeutettua koulun seinien sisälle. Opettajatkin ehkä luottavat näkemykseemme ja ryhmänhallintataitoihimme enemmän kun meitä on kaksi. Olen kuitenkin opettanut jo kaksi vuotta viikoittain, ja tiedän, että minulla on hyvä tuntuma työhön - silloin kun luokkien opettajat eivät liikaa puutu tunteihin. Ensi viikoksi meille on myös lupailtu aikataulua. Suunnitteleminen onkin ollut vaikeaa, kun emme tiedä minkä ikäisiä opetamme milloinkin. Meitä on myös pyydetty tekemään esitykset jokaiselle luokka-asteelle, joten on välttämätöntä tietää, kuinka paljon harjoitteluaikaa meillä on kunkin ryhmän kanssa.

Eilen pääsimme ensimmäistä kertaa katselemaan nähtävyyksiä. Kohteita olivat Siddhivinayak Temple, Gateway of India, Hanging Gardens ja Mount Mary Church. Välissä söimme lounasta. Minun täytyy kysyä ruokalajin nimi vielä uudestaan, koska unohdin sen jo, mutta se oli todella hyvää! Ruoka täällä on muutenkin ihanaa. Se on vain usein liian tulista, jos ei muista erikseen pyytää miedompaa (ja silloinkin intialaisten käsitys ei-mausteisesta usein poikkeaa aika lailla omastani). Ravintoloissa palvelu on useimmiten hyvin innokasta. Töissä on enemmän ihmisiä kuin tarvitsisi, ja pöytä on siivottu ja lasku tuotu jo ennen kuin ehtii nielaista viimeisen suupalan.

Uskontojen iloinen sekoittaminen on ilmeisesti Mumbaissa yleistä. Suurin osa täällä on hinduja, mutta muslimeja ja kristittyjä on myös. Hindulaisella autokuskillamme roikkui peilistä risti, ja hän selitti innoissaan kuinka käy myös kristillisessä kirkossa. Koulun seinät ovat täynnä lainauksia Raamatusta ja lapset laulavat aamunavauksissa kristillisiä lauluja, vaikka kaikki heistäkään eivät ole kristittyjä. Hinduilla on niin monia jumalia - miksi ei siis uskoa vielä yhteen lisää? Kävimme katolisessa Mount Mary Churchissa. Intialaiset ottivat sielläkin kengät pois jalasta, kuten temppeliin mennessä. Kirkko oli värikäs eikä yhtä arvokkaan näköinen kuin kirkot Euroopassa. Hengellisyyden tapa on täällä kai vain erilainen.

Siddhivinayak-temppeli oli jännittävä kokemus. Se on kuulemma hyvin suosittu, ja se olikin täynnä ihmisiä. Jonolle oli kaiteet kuten huvipuistossa. Suuri ihmismassa pyrki alttarille. Lopulta pääsin sen luo, kiitos intialaisnaisen, joka piti huolta ihmisjoukon vaihtuvuudesta. Ostamani kukat siunattiin nopeasti ja sitten oli seuraavien vuoro. Saimme vielä kuiskata toiveet eläinpatsaan korvaan ja maalata otsaan oranssit bindit. Käynti oli kaukana rauhoittumisesta. Minusta olisi mukava käydä vielä jossain pienemmässä temppelissä, jossa ehtisi oikeasti tunnustella historiaa ja erilaista jumalkulttuuria.

Gateway of Indian luona ja Hanging Gardensissa kohtasimme kummallisen ilmiön. Paikalliset pyysivät jatkuvasti kuvia kanssamme, koska olemme ulkomaalaisia. Aluksi se oli lähinnä huvittavaa, mutta väsyttäväksi se muuttui kun emme saaneet ottaa viittä askeltakaan kun jollakin oli kamera esillä. Alas istuessa ympärille kerääntyi parvi ihmisiä ihmettelemään ja he halusivat vuorotellen istua kanssamme kuvaan. Olo oli kuin eläintarhan eläimellä. Hanging Gardensista lähdimmekin siksi aika nopeasti pois.

Sanottavaa olisi vielä vaikka kuinka, mutta ehkä säästän ne ensi kertaan! Ehkä silloin osaan myös lisätä blogitekstiin kuvia.

Rakkain terveisin,

Rianna

Ps. Intialainen päänheiluttelu on käsittämätöntä! Se voi tarkoittaa kyllä, ei tai en tiedä, tai olla vain kunnioituksenosoitus. Yritä nyt siinä sitten ymmärtää keskustelukumppanin mielipide asiaan.

Latvian Culture College

Terveiset myös syksyisestä Riikasta!

Meidän toinen vaihtoviikkomme paikallisessa toisen asteen tanssin ammattikoulutuksessa, Latvian Culture Collegessa, on täyttä höyryä käynnissä. Ensimmäisen viikon aikana pääsimme mukavasti sukeltamaan opiskelijoiden arkeen.

Lukujärjestyksemme on koottu niin, että emme seuraa varsinaisesti minkään luokan tunteja, vaan meille on koottu kaikkien vuosikurssien tanssitunneista oma viikkorutiini. Kaikki teoriatunnit täällä ovat latviaksi, joten ne meiltä on karsittu automaattisesti ja kuljemme vain tekniikkatunneilla. Ensimmäisen viikon aikana lukujärjestykseemme mahtuikin muun muassa balettia, latvialaista kansantanssia, release-tekniikkaa, poppingia, lockingia, housea, hip hoppia ja kompositiotyöskentelyä.

Treenipäivät ovat pitkiä, mutta viikonloppu täällä alkaa jo torstaina, jolloin viikon lihasjumeja ja aivokapasiteettia saa palautella kolme kokonaista päivää. Viikkojärjestys tuntuukin toimivalta: maanantaista torstaihin pääsee keskittymään kunnolla treeniin, ja pitkä viikonloppu mahdollistaa kaiken 

arkkitehtuurin, esitys- ja museopaljouden sekä kulttuuritarjonnan 

katsastamisen, mitä Riika on pullollaan.

Itse koulutus täällä muistuttaa Suomen mittapuulla verrattuna ehkä ennemmin tanssiopiston erikoiskoulutusryhmää kuin ammattioppilaitosta. Tekniikkatunnit ovat kyllä kovatasoisia, mutta välillä tuntuu, että tanssia tehdään muoto edellä, osaamisen mittapuuna käytetään eri lajien tasokokeita, joihin ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat nytkin parhaillaan valmistautuvat: pitää opetella tietyt sarjat, jotta osoittaa osaavansa perusteet kustakin lajista. Varsinainen ammattiin ja kentälle suuntaaminen näyttäisi olevan eri tasolla kuin mihin meillä on totuttu.

Kaiken kaikkiaan on inspiroitunut ja innostunut olo ensimmäisestä viikosta täällä: pääsee kunnolla hikoilemaan, näkemään ja kokeilemaan. Tällä viikolla aiomme pitää kaikille tanssinopiskelijoille avoimen tunnin, jossa esittelemme Outokummun tanssin koulutusta kuvin ja videoin. Ensi viikon ajan sijaistamme koulun nykytanssiopettajan tunnit hänen poistuessa kaupungista viikoksi.

Terkut koto-okuun!

Maiju ja Eve